Lapsellinen elämä

Mietin äskettäin sitä kuinka paljon lapset ovat elämäämme muuttaneet. Kuinka kokonaisvaltaisesti he ovat ottaneet elämämme "haltuun".
Jos työtä ei lasketa, lapset hallitsevat elämäämme 90 prosenttisesti...ainakin. Elämme heidän tarpeiden mukaisesti. Menot yhdessä tai erikseen on mietitty niin, ettei viikossa ole liikaa poissaoloja. Jos emme hae heitä hoidossa, vie heitä harratuksiin, tee heille ruokaa, leiki heidän kanssa, lue heille, juttele päivän tapahtumista niin usein keskustelemme heistä.
He ja heidän tarpeensa muokkaavat elämästämme sen mitä se on. Ja me suostumme siihen ilomielin. Tosin en voi väittää että olisin tiennyt mihin päämme pistämme kun lapsia hankimme. Ei kai kukaan oikein sitä voi ymmärtää ennenkuin kokee. Sen kokonaisvaltaisuus voisi pelottaakkin jos siitä etukäteen totuuden tietäisi. Toisaalta sitä rakkautta mikä lapsen ja vanhemman välille syttyy ei voi verrata mihinkään minkä on kokenut aikaisemmin. Se ei ole samaa kuin rakkaus kumppaniin, sukulaisiin tai ystäviin. Myös se on kokonaisvaltaista, täydellistä. Ei täydellistä niin, että se olisi täydellisen hyvää. Mutta täydellistä niin, ettei sitä pysty rikkomaan. Täydellistä niin, että se tunkee joka soluun ja sopukkaan.
Mietin ystäväni (kolmen lapsen äiti) kanssa kuinka me pärjäämme kun lapset viimein lähtevät kotoa? Olemmeko onnettomia, tyhjiä? Kun elämästämme viedään se suurin palanen, osaammeko tehdä enään mitään? Lupasimme pitää toisistamme huolta, keksiä tekemistä, jotta päivät ei tuntunsi tyhjiltä.
Mutta jospa tänään kuitenkin nauttisimme tästä hetkestä, huominen saa vielä odottaa.

Töitä ja päiväkotia

Puolitoista viikkoa takana työelämää. Rankka on ollut paluu. Joskin myös mukava ja haastavakin, mutta kaiken alleviivaa joka iltainen väsymys. Selkä tietää koska voi hellittää ja sitten se todellakin hellittää. Tuntuu, että ei jaksa nousta enään ylös kun lihakset haraa vastaa. Työtahtikin on ollut ihan sata lasissa ekasta päivästä asti. Mitään loivaa laskua työelämään ei ole ollut vaan suoraan sudenpesään. Mutta en minä töitä pelkää, tunnollisuuttani enemmänkin.
Mutta jos jotain olen kaikista vastoinkäymisistä elämässäni oppinut niin sen, että minullakin on rajat. Ja joskus ne on pakko ja sallittuakin vetää, vaikka se tarkoittaisi sitä, että joku muu kärsii tai saa vähemmän.
Nyt se tarkoittaa sitä, että kieltäydyn täysin tekemästä yhtään ylitöitä. Olen onnellinen jos selviän kahdeksasta tunnista ja aina en ihan siitäkään. Joskus alkaa kolmen aikaan selkää sattua siihen tahtiin, että lähden vähän aikaisemmin.

Vähän ennen saikulta palaamista kävin vetämässä päiväkodilla Etiopia aiheisen puolituntia...joka venyi puolitoista tuntiseksi. Oli tosi kiva kertoa Etiopiasta kun lapset olivat niin vastaanottavaisia.
Kerroin säästä, ruoasta, eläimistä, viljelemisestä, taloista, pikkuisen köyhyydestäkin. Ja sitten yksi tyttö kysyi, että miten on mahdollista, että "jos Etiopia on kerran niin iso maa (yli neljä kertaa Suomen kokoinen), että se on kuitenkin köyhempi maa kuin Suomi"... ja sama terävä tyttö kysyi myös, "miksi ne ihmiset joilla on enemmän rahaa ei sitten anna sitä niille joilla on vähemmän."
Ja miten sitten selittää kaikki lapsentajuisesti kun ei ihan ymmärrä itsekkään.
Poikani istui ylpeänä vieressäni Etiopian kansallispuku päällä (jonka oli välttämättä itse halunnut pukea), supisi välillä korvaani, että kerro siitä ja kerro tästä.
"Luennon" jälkeen muutaman lapsen kanssa istuin juttelemassa ja yksi heistä kysyi "miten x voi olla teidän lapsi kun te olette niinku täällä Suomessa ja puhuttu Suomea niinku??" Kerroin sitten, että x on adoptoitu. Johon taas (olisiko lie ollut se samainen) yksi tyttö hihkaisi, että minä tiedän mitä se tarkoittaa.
"Kun joku saa lapsen ja toisilla ei ole lasta niin tämä joku voi sitten antaa oman lapsen näille toisille". Minä vähän oikaisin ja kerroin, että jos lapsella ei ole vanhempia tai vanhemmat ei voi pitää lapsesta huolta niin hän voi saada uudet vanhemmat.
Ja kuten arvata saattaa seuraava kysymys oli "miksi eivät voi pitää huolta?" Tässä vaiheessa kuopukseni pelasti tilanteen, koukkasi jostain takavasemmalta mukaan keskusteluun ja kertoi, että he (biovanhemmat) voi olla vaikka niin sairaita tai köyhiä, etteivät pysty pitämään huolta lapsesta.
Olin jotenkin yllättynyt miten positiivisesti poikani suhtautui nyt Etiopiaan ja adoptioon. Oli oikein ylpeä omasta taustastaan. Vähän aikaa sitten oli nimittäin kausi jolloin adoptio ja Etiopia oli yök sekä plääh ja sormet korvaan. Toivottavasti tämä nykyinen "vaihe" kestää ja pysyy.

Etiopian naiset

Sara -lehdessä oli juttu etiopialaisista vahvoista naisista. Kolmesta sisaruksesta jotka ovat kokeneet kovia. Olleet mielipidevankeina, pakoilleet maanalla, selviytyneet hengissä kuin ihmeen kaupalla ja auttavat nyt muita koko sydämellään.
Olen tavannut kaksi näistä hienoista naisista. Tiesin heidän taustoistaan jotain, mutta näin raadolliseksi en niitä tiennyt. Juttu liikutti minua kovasti.
Heidän ylläpitämät projektit ovat aivan mahtavia. Maedot kouluruokaprojektiin sain tutustua syvällisemmin reilu vuosi sitten. Se on todella hieno hanke!
Koska ruoan hinta oli Etiopiassa noussut aivan tolkuttomasti, jopa kaksin kolmin kertaiseksi on projektilla hankaluuksia ruokkia sama määrä lapsia samoilla rahoilla. Toivottavasti moni muistaisi heitä näin joulun alla. Maedot hanketta voi tukea Interpedian kautta.
Vanhin siskoista vetää naishanketta. En tiedä kuinka sitä voi Suomesta käsin tukea, sitä täytyy selvittää.

Jos vain sattuu käsiin lukekaa ihmeessä tuo juttu!

Puukarkki

Nimimerkkini saattaa aiheuttaa kysymyksiä. Mutta selitys on mitä ilmeisin :o) Esikoisemme kun opetteli puhumaan, keksi hän asioille omia nimiä. Joskus loogisia ja joskus ei niinkään. Puukarkki tarkoitti hänen kielessään punaherukoita. Hamma oli leipä ja pipahamma tietenkin näkkileipä. Jos hän halusi jotain enemmän kuin yhden hän lisäsi eteen sanan mehma.
Jänis istui maassa laulettiin sanoilla: näänii maamaa tohtolooree tohto.
Ja näitä riitti vaikka kuinka. Kirjoitin onneksi suurimman osan aikanaan muistiin sydämessä kasvanut kirjaan (adoptiolapsille tarkoitettu vauva/lapsikirja).
Joku vuosi sitten tein sanonnoista ja muistakin lapsiemme tiedoista "tietovisa"lautapelin isovanhemmille joululahjaksi. Näin joulun alla, vinkiksi muillekkin, saa hyödyntää.

Ikävä

Pari päivää sitten leikki-ikäinen tyttäreni lausahti tiskikoneen tyhjennyksen lomassa jotain mikä sai sydämeni lyömään yhden ylimääräisen.
"Minulla on ikävä Etiopia äitiä"
Miten nämä tulevatkin aina kuin puun takaa, ilman mitään pohjustusta. Hetkessä kokosin ajatukseni ja kaappasin lapseni halaukseen. Lohdutin ja kerroin, että on ymmärrettävää, että hän ikävöi. Sitten hän kysyi koska Etiopia tulee takaisin, tarkoittaen ymmärtääkseni Etiopia äitiä. Kerroin raskain mielin, että voi olla, että emme koskaan näe Etiopia äitiä, koska meillä ei ole hänen nimeään. Kysyin onko hän surullinen ja kertoi olevansa. Surimme hetken yhdessä ja sitten sanoin, että haluaisiko hän nähdä miltä Etiopia äiti mahdollisesti näytti. Ja tietenkin hän halusi. Menimme eteisen ison peilin eteen. Sanoi, että katso peiliin, Etiopia äitillä on varmasti samanlaiset kauniit silmät kuin sinulla, samanlaiset huulet ja hymy. Hän on varmasti näyttänyt lapsena samanlaiselta kuin sinä. Poikani tuli myös paikalle ja hänkin innostui miettimään kuinka paljon muistuttaa Etiopia vanhempiaan.

Heinäkuussa sattunut tipahtamiseni ja sitä seuranneet kuukaudet ovat opettaneet konkreettisesti minulle kuinka tärkeää on surra menetystä. Kaikki ei ole hyvin, vaikka periaatteessa kävikin "onni onnettomuudessa". Menetyksen sureminen on tärkeää, että voi jatkaa eteenpäin. Siltikin sitä kantaa aina mukana, koska se muuttaa meitä. Ne on niitä elämän jälkiä jotka liimautuvat meihin ja joita kannamme mukanamme halusimme sitä tai emme.
On välillä raskasta ajatella, että lapsillamme on näitä elämän kokemuksia niin paljon ja niin raskaita vaikka he ovat vasta niin pieniä.

Kotona maalla

Elämämme maalla, kuinka ihanan kamalaa. Ihminen pääsisi paljon helpommalla siistissä kaupunkikerros- tai rivitalossa. Maksimissaan pieni parin neliön läntti hoidettavanaan. Talonyhtiö hoitaa korjaus- ja rakennuspuolen, itse on vain maksumiehenä.
Täällä maalla kuitenkin nyt ollaan ja seuraavat askareet on työn alla tai ainakin pitäisi olla: talon ulkokuoren viimeistely, sisätiloissa viimeistelyä (odottanut tekoaan jo ....monta vuotta), vanhan wc:n muuttaminen siivouskomeroksi, pihan talvikuntoonlaitto, puuweeceen suoristus, terassin siivous, vuohien aitauksen purku (ellei vaan anneta olla sen tuossa koko talven) ja monta muuta monituista hommaa. Haravoimisen pakosta olemme itsemme jo vapauttaneet. Ainoastaan kulkutiet haravoidaan, muuten luonto tekee tehtävänsä, lehdet on hyvää lannoitetta. Nurmikkokin on ollut ajamatta sitten heinäkuun, se tosin olisi ollut hyvä tehdä, mutta minkäs teet. Tilanteet kun ovat vain muuttuneet kokoajan.
Mutta kaikesta huolimatta täällä on hyvä elää. Luonto on ihan oven takana. Peuroja näkyy taas lähes päivittäin ikkunasta. Vanha koskematon metsämme on kuin pyhättö, oikea satumetsä. Tai kukkulamme jonka näkymät avautuvat hienosti laajoille peltoaukeille ja historiallisille paikoille. Jossa kasvaa monia sammal ja jäkälälajeja ja jossa aika vain pysähtyy.
Kyllä meitä aikanaan ihmeteltiin ja kummasteltiin. Laskettiin aikaa koska palaamme maitojunalla kotiin. Maalaiset eivät myöskään uskoneet meidän kestävän. Ekan talven ajattelivat olevan meille liian raskas. Mutta kaikki epäilijät erehtyivät. Me nautimme kaikesta, jopa sysipimeästä talvesta. Eikä tuo olo ole sen kummemmin ajan kanssa muuttunut. Tosin alun jatkuva "olemme mökillä" fiilis muuttui kun asia arkipäivästyi. Samaten alun hihkuva onnen tunne siitä, että asuu maalla toki muuttui kun erikoisesta tuli jokapäiväistä.
Mutta perustunne siitä, että nautimme täällä elämästämme ei ole muuttunut ollenkaan.
Jos joskus muutamme kaupunkiin niin se johtuu jostain muusta kuin siitä, että emme viihtyisi ja nauttisi olostamme maalla. Elämä on hyvää täällä, toivottavasti se pysyy hyvänä myös kahdelle selkäsairaalle.

Lapsen kanssa kaupungilla...

Tänään oli aktiivinen päivä meikäläisen tapaiselle toipujalle. Sen lisäksi, että kävin poikamme kanssa kaupungilla ostoksilla niin kävin myös metsässä kävelyllä ja kaverin kanssa pikaisesti kirpparilla. Jouduin kyllä turvautumaan lisäsärkylääkkeeseen. Mutta henkisellä puolella ollaan plussalla. Tekee terää saada tehdä samoja vanhoja asioita kuin ennen onnettomuutta.
Ja mieli oli vähän maassa kun viime viikon lopulla minulle tehtiin se operaatio josta blogini alkupuolella puhuin. Se lykkääntyi putoamisen takia, mutta nyt se on tehty ja toivottavasti voin jättää sen asian nyt taakseni. Mutta kyllä se kirpaisi ja pisti taas miettimään.

Kauppareissut reippaan poikani kanssa...olihan se kiva ja kamala samaan aikaan. "äiti mä haluun Autot pyyhkeen, haluun Autot lakanan, hämis koristeen, karkkia, jätskiä, PuuhaPete lehden...jne. Mutta saahan sitä haluta, minä pysyin tiukkana. Eläinkaupassa käsi kulkeutui akvaarion veteen, onneksi kauppias ei huomannut olisi varmaan heittänyt meidät ulos kaupasta. Mitä ehkä suunnitteli jo siinä vaiheessa kun kultaseni konttasi maassa koiran hihna kauluksessa kiinni. Illalla kun listattiin taas päivän kivat ja ikävät asiat, totesin minä, että kauppareissu esikoisen kanssa oli päivässä parasta. Ikävintä taas saman herran kärttäminen ja kinuaminen samaisella reissulla. Yllätyksekseni samat asiat listasi herra häirikkö itsekkin :o) Ehkä jotain tuolla reissulla siis oppikin.

Eskari kuulumisia

Vähään aikaan en ole jaksanut taas kirjoittaa. Kai sitä elämässä kokoajan tapahtuu, mutta välillä tulee tunne, että kun meille kokoajan tapahtuu kaikenlaista ikävää, että saako minusta sellaisen marisevan kuvan.
Kaikesta huolimatta olen peruspositiivinen ihminen ja lähes aina jaksan katsoa luottavasti tulevaan.
Mutta kuten meillä on tapana, niin meille tosiaan sattuu ja tapahtuu. Tällä kertaa lemmikkirintamalla. Kissa oli ollut tappelussa ja saanut pureman jalkaan, joka tulehtui ja tarvittiin antibioottikuuri. Pikku juttu maalaiskissan omistajalle...näitä rajariitojen tuloksia paikkaillaan aina välillä. Mutta toissapäivänä sai koiramme epileptisen kohtauksen. Se ei parane antibiootilla...

Mutta jos nyt jotain positiivistakin kuuluisi niin poikamme sai eskarista taas kovasti kehuja. Olimme keskusteluissa päiväkodilla ja tuntui, että ongelmia ei tosiaan oikein missään asiassa ollut, että piti ihan tikusta tehdä asiaa, että missä asiassa pitäisi kehittyä. Tehtävistä oli suoriutunut lähes täydellisesti, vaikka sellaista ei vielä odoteta lähimainkaan. Ja se mikä sydäntä eniten lämmittää on se asia, että lapsemme on niin sosiaalinen, reipas ja innostuvainen. Kovasti kiittelivät myös lapsemme avoimuutta ja keskustelutaitoja. Voitte varmaan kuvitella kuinka ylpeitä olemme hänestä :o).

Ei tässä paljoa elukoiden sairastelut paina, kun saamme olla näin mahtavien lasten vanhempia!

Siitä on nyt reilu kaksi kuukautta kun putosin ja jouduin leikkaukseen. Aika on mennyt kumma kyllä nopeampaan kuin luulin. Etukäteen ajateltuna 2 kuukautta "kotiarestissa" kuulostaa pahalta, mutta kun vieraita on ollut jatkuvasti niin päivät kuluvat. Jää jopa asioita tekemättä kun ei ole kerennyt. Vieraille - siis ystäville ja sukulaisille - kuuluu iso kiitos siitä, että jaksoin näinkin hyvin läpi tämän ajan. Jos meni useampi päivä, ettei ketään käynyt alkoi tulla jo aika tuskainen olo. Onneksi jokaiselle viikolle riitti useampikin kyläilijä.
Olen siis saanut nyt muutaman päivän ajan kokeilla tehdä niitä aikaisemmin kiellettyjä asioita. Istua tavallisella tuolilla, käydä tavallisessa vessassa ja istua auton kyydissä. Tuo viimeksi mainittu on se mitä olen kaikista eniten odottanut. Se tietää sitä, että maailmani avartuu aikalailla. Helppoa se ei silti ole. Eilinen kauppareissu n. 12km yhteensä ei ollut kivuton, mutta ei myöskään mahdoton. Hiljaa hyvä tulee, pitää muistella alkuaikoja kun en olisi uskonut, että pystyn kävelemään tai istumaan ja nyt ne kaikki sujuu kuin vettä vaan.

Olen taas potenut ikävää Etiopiaan. Yksi ystäväni on siellä parhaillaan ja se tekee ikävästä vielä konkreettisempaa. Meillä puhutaan säännöllisesti matkasta sinne ja siitä kuinka voisimme liittää Etiopian vielä "isommin" elämäämme, ihan konkreettisella tasolla. Lomamatkat on oiva tapa tutustua maahan, mutta haluaisimme jotain muuta, jotain enemmän. Suunnitelmia on, mutta monta mutkaakin on. Kaikki on enemmänkin haaveen tasolla.
Edellinen matkamme sinne kesällä -07 oli hieno kokemus koko perheelle. Lähtiessä itkimme kaikki, oli haikea lähteä takaisin kotiin. Jollain tasolla kuitenkin helpompi lähtö kuin edellisellä kerralla. Nyt tiesimme, että ideamme lomamatkasta lasten synnyinmaahan oli hyvä ajatus ja toteuttaisimme sen niin usein kuin vain taloudellisesti olisi mahdollista.

adoptio ajatuksia

Kylläpä nostatti taas vihan pintaan yksi adoptioperheen haastattelu lehdessä. Pidän tästä perheestä (ainakin julkisuudessa olleesta puolesta, henk.koht en tunne) ja heidän tavastaan lähestyä lasten taustaa ja syntymämaata. Oikeastaan meillä on hyvin paljon yhteistä tässä, koska meilläkin syntymämaa on isossa osassa elämäämme ja käymme siellä myös lomamatkoilla.
Mutta mikä ihme siinä sitten on, että pitää lehden palstoilla ryhtyä tuomariksi muille adoptioperheille?? Lainaan nyt muistin varassa " suurinosa adoptioperheistä pitää lasta kuin tyhjänä kankaana, tämä on väärin koska lapsen mukana tulee aina myös menneisyys, joka pitää hyväksyä". Siis mistä moinen tieto, "suurinosa adoptioperheistä", minun on aika vaikea niellä tuota tietoa... ainakaan oma kokemuspohjani ei sitä tue. Toisaalta haastateltava puhui aikaisemmin samassa jutussa, että "ettei pidä siitä kun perheitä pelotellaan sillä, että adoptiolapset ovat vaativia erityislapsia". Mutta eikö juuri se tausta ja sen mukana tuomat asiat, hylkäämiskokemukset jne. ole juuri niitä asioita jotka tekevät lapsesta erityislapsen, lapsen jonka kankaalle on jo piirretty yhtä sun toista. Eikö juuri tämän tulevien vanhempien olekkin syytä varautua ja valmentautua? Toiset lapsista ovat taustansa takia hyvinkin vaativia, kaikkia menetyksiä ei aina pystytä paikkaamaan. Olisi minusta väärin lapsia kohtaan jos vanhempia lähtisi adoptioon liian ruususin odotuksin.
Ja sitten vielä samassa jutussa oli kohta jossa kritisoitiin a.vanhempia siitä kuinka sanovat etteivät näe lapsensa ihonväriä... ja se on väärin koska lapsen erityislaatuisuus on nähtävä ja tunnustettava. Aivan olen samaa mieltä asian tunnustamisesta, mutta se että vanhempi sanoo, ettei näe enään lapsen erilaista ihonväriä tms. ei kyllä minun mielestäni tarkoita sitä, ettei vanhemmat näe lapsen erityisyyttä ja muista sitä. Ainakin kaikki joiden kanssa olen tästä "näkemisestä" puhunut ovat tarkoittaneet sitä, että itse on tottunut siihen, että lapsella on eri ihonväri kuin itsellä, kuin usein muilla sukulaisilla ja ympäröivillä ihmisillä. Arkielämässä ei kokoajan huomioi ja ole tietoinen siitä, että lapsi on esim. ruskea vaikka ympärillä muut ihmiset sen tiedostavatkin. Usein alussa (kun lapsi on vasta tullut) tietää varsin hyvin kun menee esim. kauppaa, että muut katsovat ja tietää, että se johtuu ihonväristä, mutta jossain vaiheessa ei enään "muista" ihonväriä vaan kauppaan mennään ihan kuin muutkin ja jos joku asiasta huomauttaa niin on itsekkin vähän, että mitä sie höpötätä...
Tämä on minusta ihan luonnollista, että voi viedä jonkun aikaa kun tottuu itse siihen, että oma lapsi on erivärinen kuin itse.
Itselleni kävi jo odotusaikana niin, etten voinut kuvitella enään, että meille olisi tullut vaaleaihoinen lapsi. Se ajatus tuntui jotenkin hassulta. Ja kun sitten näin kun kaverit vaihtoivat vaippaa vaaleaihoiselle lapselleen niin katselin kummissani, että tuoltako se näyttää... On tietynlaisen kasvuprosessin "päätepiste" kun oman lapsen "ihonväriä ei enään näe". Eikä se mielestäni tarkoita, että ei tunnusta erilaista ihonväriä ja sitä perimää ja taustaa mistä lapsi tulee. Meillä ainakin ihonväri on ihan luonnollisena osana keskusteluja ja biovanhemmista puhutaan osana meidän suurta perhettä. Silti voin sanoa, että suurimman osan ajasta olen ns. "sokea" oman lapseni ihonvärille.
Nämä on näitä asioista, että miten sanoja tulkitaan ja mitä kukin niillä tarkoittaa. Ja on jotenkin kurjaa, että adoptiovanhempi lyttää toisia (ja useimpia) vanhempia lehtien palstoilla tälläisistä tulkinnallisista asioista. Itselle tuli tunne, ettei hän olen päässyt oikein syvällisiin keskusteluihin muiden adoptiovanhempien kanssa.

Kutsuttuja ja kuokka vieraita

Viikonloppu meni kivasti vieraiden parissa. Lauantaina oli kylässä adoption kautta ystäviksi tullut perhe. Heidän tyttö on meidän poikaa vuoden vanhempi, ovat siis tunteneet ihan pienestä asti. Ja mitäs kävikään...meidän tyttöjen pusuja kaihtava poikamme juoksi tytön perässä suu mutrulla ja kun ei saanut sitä kovasti haluamaansa suudelmaa niin oli silmin nähden pettynyt. Itkukin pääsi kun tyttö lähti kotiin. Nyt on sitten edessä rakkauskirjeen laadinta.
Sunnuntaina tuli sitten kylään ystävä jota en ollut nähnyt vuosiin. Yhteys on säilynyt ja oli ihana vaihtaa kuulumisia. Hänen poikansa on myös samoja ikiä poikamme kanssa ja heidän välillään on jokin kummallinen side. He riitelevät ja leikkivät. Leikit menee hyvin yhteen ja ovat monella tapaa samanlaiset pojat. Välillä sitten tulistuvat, mutta saavat itse sovittua kinansa.
Meidän jätkä aloitti myös viikonloppuna uuden harrastuksen, sählyn. Uskon, että se sopii hänelle hyvin. On liikunnallinen ja seurallinen luonteeltaan.

Sairaudet menee nyt vuoron perää mieheni kanssa. Minä olen kokoajan paremmassa kunnossa. Haavat ovat parantuneet ja liikkuminen muuttuu helpommaksi päivä päivältä. Mieheni selkä taas vihoittelee ja on nyt ollut eilen ja tänään todella kipeä. Huomenna on sitten meno lääkäriin ja toivottavasti saa edes sopivat särkylääkkeet. Hänellä ei sellaisia ole ollut.Yksi lääke on joka auttaa jonkun verran, mutta se tarkoittaa sitä, että nukkumaan on mentävä sen perästä. Menee kuuppa niin sekaisin siitä. Se mitä minä olen saanut selkääni on taas hänelle sopimaton, hänelle tulee paha olo siitä. Minulle ei tule taas mitään sivuvaikutuksia. Niin me ollaan ihmiset erilaisia. Ei kai sitä saa selville kuin kokeilemalla mikä lääke sopii.

Pieniä iloja viikonloppuna oli myös luonnon seuraaminen. Peuroja tuli pellolle syömään, yhteensä kuusi nähtiin. On ne kauniita eläimiä, tuntuu vaan, että niitä on vähemmän kuin aikaisempina vuosina. Ennen niitä näki joka päivä, mutta nyt nämä oli syksyn ensimmäiset peurat jotka näin meidän pellolla. Kurkia myös lensi viikonloppuna ylitsemme. Meidän vieressä on isot peltoaukeat jonne tulee joka syksy isoja parvia kurkia ja joutsenia.
Mutta aiheuttaa se luonto harmiakin kun tulee väärään paikkaan... Kuokkavieraamme, herra hiiri piti minua monta yötä hereillä rapinallaan keittiössä. Ajoin sen pois ja menin takaisin sänkyyn, meni 10 minuuttia, juuri sen verran, että pääsin uudelleen uneen, kun hiiri aloitti jälleen nakertamisen. Yritin häätää sitä laittamalla valot keittiöön. Kun se ei tepsinyt, laitoin radion päälle, ei vaikutusta. Kaksi yötä tätä, mutta kolmantena heräsin siihen kun loukku napsahti. Viime yön nukuin rauhassa, ihanaa.

Aamu ahdistus

Tänään, aurinko paistaa pitkästä aikaa, mutta sisälläni on huono olo. Onnettomuuden tapahtumat ahdistaa ja sairaala ajan kurjat kokemukset painavat mieltä. Se on kuin pala kurkussa jonka haluaisin oksentaa pois.
Mutta niin kauan kuin makaan tässä en pysty jättämään kaikkea taakseni. Ne on minussa enemmän kiinni kuin tulevaisuus, paluu normaaliin arkeen.

Minkälaisen arven tämä jättää minuun niin fyysisesti kuin henkisesti? Miten lapset muistavat tämän?

Eilen kävimme mieheni kanssa läpi ajatusta jos olisin kuollut. Aihe jota olemme joskus käsitelleet, mutta nyt se oli niin konkreettinen, se kävi niin lähellä.
Mitä toivoisin lapsilleni, miehelleni. Puhuimme ihan käytännöllisistä asioista. Missä asua, miten rahallisesti, miten saada turvaverkosto tiukemmaksi. Kummallista kyllä, rauhoitti kun sain puhua siitä. Tuli tunne, että muut pärjäävät, pääsevät elämässä eteenpäin jos minulle joskus sattuu jotain. Jos seuraavalla kerralla onni ei olekkaan mukana onnettomuudessa.

Kuinka minä noita pieniä ihmisiäni rakastankaan. Ihanat kiukkuiset aamuäreät, kainaloon sopivat mussukat. Kuinka ne on niin hassuja ja pöhköjä, suloisia ja tärkeileviä. Räkä poskella, kengät väärissä jaloissa, ruokaa paidalla, mutaa kengissä.
Vietin viikonlopun ilman pieniä ihmisiä, kaikessa rauhassa. Ja tosiaankin rauhassa, koska minähän en minnekkään poistunut, enkä oikein mitään voinut tehdä. Taulun tosin maalasin. Ja olihan se jotenkin kivaa kun oli omaa aikaa. Mutta mutta, kuinka täydeltä ja eläväiseltä talo taas tuntuu kun lapset on kotona. Riekkumassa, leikkimässä, laulamassa, tanssimassa, kitisemässä, käyttäytymässä huonosti.

Laamaannus

Mikä siinä on, että vaikka ihminen makaa sängyssä ja elinpiiri on rajoittunut muutamaan kymmeneen metriin niin sitä silti haaveilee kaikenlaisesta mahdottomasta. Kuten laamasta.
Olen nimittäin käyttänyt makuuaikaani hyväksi surffaten laama ja alpakka aiheisia sivuja. Ja voi herttinen miten suloisia eläimiä. Ja laamat on vielä niin kovin fiksujakin, kuin koirat konsanaan.
Ja meillähän olisi tilaa laittaa iso aitaus ja navettakin löytyy. Mutta iso mahtava mutta on laaman tiellä, nimittäin hinta. Joka on ihan pöyristyttävä. Alpakan ja laaman hinnat vaihtelevat 3500-8500 euroon...ja laumakin pitäisi olla, eli kaksi tai kolme mieluusti. Näyttääkin siltä, että monet laaman tai alpakan omistajat ovat samalla myös kasvattajia. Saa rahansa takaisin sitten siinä muodossa.
Joten koska tililtä ei tuommoista ylimääräistä pätäkkää ei löydy ja pankki tuskin takaa niin tämä haave jää tällä erää toteuttamatta.

Seinät kaatuu

Nyt on kai se vaihe "kotiarestista" että ei vaan jaksa. Edessä enään noin kuukausi!!!... Kun pääsisi edes kauppaan, tai pienelle ajelulle katsomaan maisemia ja ihmisiä.
Keskiviikkona on sairaalaan meno, mutta ambulanssista ei näe ulos kun on makuuasennossa ja köytettynä laveriin.
Alan käyttäytyä kuin lapsi joka on saanut liikaa sokeria. Energiaa on niin, että voisi vaikka rakentaa pienen talon. Jopa kuttulan lannanluonti kuulostaa hienolta vaihtelulta, tosin minulta totaalisen kielletyltä. Ja mikäs ei olisikaan... Eilen istuin jonkun aikaa kun siskoni (sisko, muuta Suomeen, tulee ikävä) kanssa maalattiin taulua, kunnes tajusin, että olin istunut jo reilusti pidempään kuin sallitun 15 minuuttia.
Ja kuinka ihanalta tuntuisi ottaa viereiden seurassa lasi viiniä jos toinenkin. Mutta kun ei voi. Cocktail joka tulisi vahvoista särkylääkkeistä ja alkoholista voisi olla hieman turhan riskiä.
Mutta se mikä pistää vihaksi on kun en pysty lapsia peittelemään ja antamaan suukkoa otsalle iltaisin. Voin korkeintaan seistä sängyn vierellä, notkistaa polvia ylettymättä kuitenkaan peiton reunaan. Ja lapset kysyy koska äiti on terve taas ja äiti vakuuttaa olevan terve hyvissä ajoin ennen joulua. Ja äiti toivoo niin salaa mielessään, mutta pelkää kuitenkin millainen on "terve" jatkossa.
Taipuuko "terve" kuten ennen, käveleekö rennosti, nostaako lapset syliin...mikä minusta tulee?

Asentohuimausta

Aamu alkoi sitten pyörimällä. Jo yöllä kun käänsin kylkeä tuntui kuin maailma olisi lähtenyt vuoristoratakyytiin. Painoin silmät kiinni ja jatkoin unia.
Herätessä sama jatkui. Makasin sängyssä ja maailma veti ympärillä hurjaa volttia. Joskus aikaisemminkin tätä samaa oli ja silloin kävin lääkärissä. Hän totesi minun kärsivän inhottavasta, mutta vaarattomasta asentohuimauksesta. Sen saa häipymään tekemällä tiettyjä liikkeitä, mutta enhän minä enään muista mitä.
Vaaralliseksi tämän sinänsä vaarattoman oireen tekee minun tähän hetkinen tilanne. Jos kävellessä alkaa huimata ja horjahdan voi seuraukset olla pahoja selälleni.
Onneksi tänään on tulossa kotisairaanhoitajat, saavat hetkutella minua niin, että huimaus häipyy.

Mutta siirrytään asentohuimaksesta nokkelasti asennehuimaukseen ;o)
Eilen rähmin ympäri youtubea. Etsin videoita adoptiosta ja Etiopiasta. Ja huh mihin kaikkeen törmäsin. Ihmiset (amerikkalaiset) ovat laittaneet videoita hakumatkoistaan ja kohtaamisesta lapsen kanssa. Jotkut jopa lapsen taustatietoja ja toki periamerikkalaiseen tapaan taustalla soi jeesusmusiikkia ja välillä kuvassa näkyy siteerauksia raamatusta. Minä vähintäänkin agnostikkona kammoan tälläistä, mutta vielä enemmän sitä kuinka ihmiset avoimesti levittelevät tietoja lapsistaan ja heidän yksityisasioistaan nettiin, kokomaailman eteen. Ja kun kerran sen nettiin laittaa niin se voi olla siellä aina. Silloinkin kun tämä lapsi on aikuinen ja luo uraa, perhettä jne.
Voi olla, että hän silloin olisi arvostanut sitä, että vanhemmat olisivat vähän vähemmän avautuneet koko maailmalle hänen taustastaan. Etenkin taustatiedot ovat mielestäni asioita mitä vanhempien tulisi kunnioittaa lapsen henkilökohtaisina ja privatteina asioina.

Tänään on ollut löhöpäivä, oikeastaan toinen putkeen. Lauantaina olo oli mainio ja aurinkokin paistoi. Halusin kävellä ulkona ja mentiin meidän lammelle, ihan tuohon pellon taakse. Se meni hienosti, eikä kipujakaan tullut. Sitten tuli vaan semmoinen lisähomma. Vuohet piti siirtää aitaukseen ja sehän ei sitten onnistunut ihan helposti. Oli pakko mennä auttamaan ukkoa... ei mitään sattunut, mutta kävelin keppeineni pihamaalla ja huokuttelin vuohia leivänpaloilla. Sunnuntaina sitten iski takaisin ja aamulla kun heräsin oli selkä kipeä ja jalkaan säteili kipua.
Tämä on koettu aikaisemminkin, selkä ei tehdessä valita, mutta kipeytyy yön aikana. Joskus on vaikea löytää se oikea tasapaino tekemisen ja lepäämisen välillä.
Tänään oli huomattavasti parempi päivä, mutta tein silti vain vähäsen "jumppa"liikkeitä (lähinnä jalkojen koukistuksia ja venytyksiä sekä syviä vatsalihaksia) ja lepäilin paljon.
Tytär oli koko päivän (neuvola käyntiä lukuunottamatta) kotona ja päivä meni rauhallisesti. On kyllä ihan toisenlainen kuin veljensä. Voi leikkiä pitkään rauhallisesti itsekseen nukeillä tai autoilla. Isoveikka kun kotona niin vilskettä riittää, ääntä ja äksöiä. Hän on niin sosiaalinen, että lähes kaikkeen pitäisi saada kaveri matkaan.
Nyt lähtivät isän kanssa katsomaan monster jam autoja ja me vietetään rauhallista iltaan tyttären kanssa. Onnistuttiin yhteistyössä tyhjentämään astianpesukone! Kyllä tässä lapsetkin oppivat tekemään yhtä ja toista kun on äiti avuton niin monessa.
Henkisesti toipuminen menee vuoristorataa. Takapakkia ei jaksaisi ottaa millään vastaan, mutta jos hyvin menee niin mielikin on korkealla tai ainakin normitasolla. Huomenna on taas sellainen päivä jonka toivon menevän hyvin. Menen aamulla (ambulanssin kyydissä) labroihin ja lääkäriin näyttämään haavaa joka ei ole kaikista kohdista parantunut. Tällä hetkellä tilanne ei mene huonompaan mitä tapahtui vielä viikko sitten, mutta ei ole vielä parantunutkaan.

elämä mullin mallin

Pitkä aika kun taas kirjoitan, mutta paljon onkin tapahtunut. Heinäkuun lopussa valmistelin tyttäremme synttäreitä, juhlapäivän aattona. Lähes yöllä, yhdentoista aikaan päätin myrkyttää talomme lautojen väliin ampiaisten tekemän pesän. Iltaisin ampparit on rauhallisia ja homma olisi helppo ja nopea tehdä suihkuttamalla raidia laudan rakoon. Pesä oli vielä ihan talotikkaiden vieressä, joten siksikin homma olisi helppo, kurkottaa ei tarvitsisi.
Ja hyvin se sujuikin siihen asti kunnes olin tulossa alas...
Ote tikkaista kirposi ja lensin maahan ainakin 2,5 metrin korkeudelta. Kipu oli sietämätön, enkä päässyt enään maasta ylös.
Sitten tuli ambulanssia, kipulääkettä, tippaa, otettiin röntgeniä, kiikutettiin yliopistolliseen, lisää kuvia ja kipulääkettä kunnes lääkäri tuli toteamaan, että minut leikataan ja liikkua en saisi. Jos nyt olisin edes pystynytkään.
Hän kertoi, että selkärankani oli käytännössä poikki. Tarvittiin iso ja pitkä leikkaus. Siellä meni verta, rautaa ja höylättiin luuta.
Kaksi viikkoa olin sairaalassa, sain lisää verta, lisää tippaa, antibioottia, särkylääkettä, kunnes olin kunnossa jossa minut uskalsi kotiuttaa.
Kohta olen ollut kotona kaksi viikkoa ja kävelen jo ilman tukea, töpsötellen pikku matkoja. Saikulla olen vielä pitkään.
Mutta säilyin hengissä, enkä halvaantunutkaan, vaikka kaikki se olisi ollut mahdollista. Elämä meni kuitenkin sekaisin, monella tapaa.
En saa kumartua, en kyykistyä, en istua (15 minuuttia pidempään ja vain korkealla tuolilla), en matkustaa autossa muutakuin makuuasennossa, eli käytännössä olen kotiarestissa vielä reilun kuukauden.
Lattia täyttyy tiputtelemistani tavaroista, joita en voi nostaa. Housuja en saa yksin jalkaan, enkä sukkia.
Lapset oireilee omalla tavallaan ja pelkään rasittavani lähiomaiset tarpeillani ja sillä etten itse voi osallistua oikein mihinkään kodin askareisiin vielä pitkään aikaan.

Lomamielellä

Lauantaina pääsin juhlimaan oikein kunnolla kesäloman alkua. Kavereita oli kutsuttu kylään ja lapset olivat vielä mummolassa. Olimme tehneet ladosta lavan ja tanssiareenan. Ilta menikin mukavasti laulaen ja tanssien. Zembet soi ja jossain vaiheessa laulettiin taistolaislauluja, kuka osasi kuka ei. Hauskinta kuitenkin oikeastaan oli kun teimme nauruterapiat, eli aloitimme monotonisella hohottamisella, joka sitten vaihtui sydämen pohjasta pulppuavaksi naurun remakaksi, josta ei kertakaikkiaan meenannut tulla loppua. Vatsaan sattui ja tuntui, että tikahtuu siihen paikkaan. Kuitenkin teki hyvää, niin hyvää, että on ihan pakko harrastaa moista useamminkin.
Nyt olen lapsia kotiin hakemassa mökiltä. Hauskaa on ollut, mutta mummo ja ukki on aikas väsyneitä. Eikä ihme. Itsekkin meenasi pinna kärventyä kun reippaat lapsoset keksivät jos jotakin ja mikään mikä kotona toimii (mm. nukuttaminen) oli laitettu uuteen uskoon. Joten pikkuisen tietää taas töitä, kun muistellaan, että mitens ne säännöt kotona menikään. Mutta onneksi on loma ja ainaki periaattessa ei pitäisi olla mitään pakkomenoja.

Tuloksia odotellen

Tutkimukset minun kohdalta ovat nyt ohi ja löytyihän sieltä jotain. Koepaloja otettiin ja jatko selviää ensiviikon lopulla. Luultavasti on vielä edessä jokunen käynti ja toivottavasti voin sitten jättää asian taakse. Kontrolleissa joudun varmaan käymään jatkossa tiheämmin. Mutta eiköhän tämä tästä.
Eilen ei sitten remontti hirmuisesti edennyt. Pari maalattua lautaa ja vähän ladon siivousta. Yhdeksältä nukahdin sohvalle. Kai se sitten vei ainakin henkisiä voimia tuon päivän ohjelma.

Vielä on pari työpäivää, mutta kieltämättä motivaatiota ei hurjasti ole. Töitäkin on enään vähän ja kuitenkin pitäisi pari päivää niihin tuhlata. Pölyä on täällä töissä ihan liikaa. Remonttia ovat tehneet ja remontin keskellä ollaan sitten yritetty tehdä töitä. Nyt kaikki paperit, näppis ja muu roina on pienen pölyn peitossa.

Elämää ei sen enempää

Tänään sitten jännittää! Olen menossa sairaalaan tutkimuksiin ja toivon parasta, pelkään pahinta. Olen saanut onneksi ajatukset pidettyä muualla ja en ole kovinkaan miettinyt asiaa, mutta tänään se on ollut mielessä ihan aamusta asti. Tänään tuskin saan mitään varmaan vastausta mihinkään, mutta oletan saavani jo jotain viestiä siitä mitä epäillään tai ehkä vapauttavan tuomion, että kyseessä olikin väärä hälyytys.
Silläaikaa elämä rullaa eteenpäin omalla painollaan.
Eilen sitten kävin töiden jälkeen lastenjuhlassa ilman lapsia. Siellä oli paljon tuttuja koolla, joten lähinnä heitä menin tapaamaan. Jotenkin oli vain kolkkoa kun olisi ollut kiva saada omat lapset mukaan. Mutta hyvä kun ovat mummolassa, tänään sitten illalla lähes kymmeneen asti siivottiin "latoa" jotta sinne viikonloppuna mahtuisi ystävät soittamaan ja tanssimaan. Ei se olisi onnistunut jos lapset olisi olleet kotona.

Iltaisin olen lukenut Jari Sinkkosen uusinta kirjaa. Kirja on mielenkiintoinen, mutta välillä iskee hurja huoli siitä miten itse on onnistunut kasvattajana ja miten lasten lastenkotitausta/sairaalatausta on heihin vaikuttanut. Onko tapahtunut jo jotain peruuttamatonta? Onko sairaalassa kuukausia maannut lapsi voinut millään saada alkutaipaleen tärkeitä palikoita kiintymyssuhteen rakentamiseen? Kun ei ole ollut äitiä tai isää joka olisi välillä tullut ja ottanut syliin, onko sairaalan henkiläkunta kerennyt mitenkään huomioimaan pientä aliravittua lasta? Jo Suomen oloissa on todettu keskosvauvojen kärsivän kiintymyssuhteen vaurioitumisesta, miten sitten maassa jossa resurssit hoitaa sairaita ovat huomattavasti pienemmät. Entä millaiset jäljet jättää reilun vuoden laitostausta? Vaikka paljon on tehnyt, että pystyisi korjaamaan noita vaurioita niin mitkä niistä ovat niin pysyviä aivoissa tapahtuneita muutoksia, ettei niitä pysty korjaamaan?
Voi Jari, kirjasi antoi vain lisää kysymyksiä, eikä juurikaan vastauksia.

Mutta kai se sama pätee näissä asioissa kuin tuossa tämänpäivän tutkimuksessanikin, että on elettävä nauttien ja onnellisena tämä hetki, huomisesta ei tiedä, mutta ehkä nämä tämän päivän onnen tunteet jaksaa kantaa niiden mahdollisten vastoinkäymisten yli. Emme ehkä voi korjata itseänne emmekä muita, mutta paikata voimme. Paikataan siis tänäänkin, vaikka vai puhelulla mummolaan. Kuuntelen, kehun ja olen kiinnostunut. Kuinka tuli ahven ja kuinka ukki antoi vuolla puukolla. Mitä unta nähtiin ja mikä oli kaikista kivointa tänään.

Se onkin kuulunut jo jonkin aikaa meidän iltarutiineihimme, juttelemme koko perheen voimin, mikä tänään oli kivointa. Jokainen nimeää yhden tai useamman asian. Joskus myös valitaan se kurjin asia päivän ajalta.

Toivon, ettei tämä päivä tuo yhtään kurjaa asiaa, vain kivoja!

olkapäät karrella

Nyt on kädet maalissa ja olkapäät punaisina. Viikonloppuna teimme lammen rantaan (joka kaivettiin syksyllä) hiekkarannan. Koko perjantai iltapäivän ja lauantaipäivän vietin lapioidessa hiekkaa ja vedessä levittäessä hiekkaa. Olkapäät paloivat ja hiekkaa oli joka korvissa ja varpaanväleissä. Lopputulos kuitenkin palkitsi. Lapset rakastivat uutta ihanaa rantaa ja itsekkin oltiin tyytyväisiä mukavaa lökäilypaikkaamme. Loppuajan viikonlopusta vietimme maalaten taloamme ja rimoja laittaessa.

Jossain välillä innostui tekemään kukkapenkkiä. Kaivoin kuoppaa ja löysin 20 cm syvyydestä yhtäkkiä hiiltä. Piilevä arkeologi minussa jatkoi kaivauksia ja löysin selvät kerrostumat. Päällä oli savimaata ja sen alla pieni kaistale humusta, sen alla taas ohut kerros hienoa hiekkaa ja sen alla taas punaista maa-aineista. sieltä täältä hiekkakerroksesta löytyi hiilen palasia.
Olisiko kyseessä kenties vanha nuotiopaikka, vaiko kenties vaan metsäpalon jäänteitä. Aikani kuoppaa kaivettuani ja odottaen löytäväni jotain mielenkiintoista täytin kuitenkin kuopan ja istutin kukat. Ajatuksiin jäi kuitenkin kaihertamaan ajatus, että asuisimme vanhalla ihmisten asuinsijoilla. Ehkä kukkulan laki on ollut saaren ranta, vesihän on vallannut tämän osan Suomesta joskus lähes kokonaan.

Tänään aamulla lapset lähti viikon lomalle Ukin ja Mummon mökille. Itse pakerran vielä töissä ja illat tehdään sitten taloa kuntoon. Meille ei siis lomailusta ole tietoakaan, mutta ainakin saan ilman huonoa omaatuntoa tehdä maalaus ja rakenteluhommia kaikki illat... ei ole lapset hamuamassa huomiota. Ikävä kyllä tulee jo nyt.

Eilen oli sitten vieraita kylässä, silloin on lasten näytettävä kaikki ne temput mitkä osaa. Hirmuinen halu olla keskiössä. Suloisia letkautuksia, mahdottomia jorinoita ja sitten välillä vaarallisia temppuja, joiden johdosta meenasi vieraamme saada lentävän haarukan silmään.

Kun sitten koitti aika mennä hammaspesulle ja nukkumaan sai meidän esikoinen melkoisen hepulin. Lähinnä raahaamalla sain lapseni hammaspesulle, mutta huuto ei lakannut hetkeksikään. Isiä oli ikävä ja pusu olisi vielä pitänyt antaa, vaikka ennen pesulle lähtöä oli jo haliteltu useampi minuutti, mutta kun se pusu....

En päästänyt pusulle, kun kokemuksesta tiedän, että tässä vaiheessa "lepsuili" aiheuttaa vaan isomman ärinän. Olinhan saanut lapset jo puoliväliin matkalla makuuhuoneeseen.

Esikoinen sitten vielä huusi lähes tunnin, kävi pari kertaa ala-kerrassa josta passitin takaisin ylös.

Vihdoin uni tuli ja yö sujui sitten rauhallisesti.



Yöllä kun itse menin makuuhuoneeseen aloin seurata ikkunasta kummallista esitystä joka tapahtui meidän peltomme päällä. Se toistuu joka ilta yhdentoista ja kahdentoista välillä. Pellollemme saapuu kaikessa hiljaisuudessa lokkeja (olisiko harmaalokkeja, tai jotain joilla on harmaata siivissä) ensin yksi, sitten usempi, lopulta noin kymmenen lokkia liitelee peltomme yllä täysin hiljaa. Ne eivät laskeudu kuin "puhelinlangoille" ja navetan katolle. Näyttää kuin ne saalistaisivat hyönteisiä lennosta. Välillä ne tekevät ihmeellisä mutkia ja eilen pari niistä syöksyi jopa koivun lehvistön sisälle. En ole koskaan nähnyt lokkien käyttäytyvän näin, enkä netistäkään löytänyt tietoa saalistaako lokki hyöteisiä lennosta. Mutta mitään muuta järkevää selitystä toiminnalle en keksi.

Joskus kun lokit istuvat langoilla ja navetan katolla, muutama liitelee pellolla, tulee mieleen Alfred Hitchcockin Linnut elokuva... Tätä tunnelmaa vahvistaa muisto siitä, että viime kesänä hullu varis repi ikkunoistamme kaikki valeristikot ja hakkasi nokkallaan ja päällään ikkunamme niin, että ne olivat aivan veressa ja muussa töhnässä.



Tänään alkaa sitten viikonlopun mittainen työsutina, jolloin pitäisi saada lampeen ranta ja maalata taloa ja vaikka mitä. Isovanhemmat tulevat apuun, joten aika on käytettävä hyväksi tarkkaan.

Tuleeko tästä mitään

Odotan lomaa. Enään reilu viikko ja sitten se alkaa. Minä kuten varmaan kaikki muutkin ovat ennen lomaa ajatelleet, kuinka kuukausi täyttyy kaikesta kivasta puuhastelusta. Kuinka tekemättömät työt sujuvat kuin itsestään. Onhan nyt aikaa ja siitähän se on aina ollut kiinni...vai onko?
Koen olevani jo tarpeeksi vanha olemaan kyyninen. Lomalla saan tehtyä ehkä kaksi niistä kahdestakymmenestä asiasta jotka vielä ennen lomaa luulin saavani tehtyä.
Mutta silti odotan tuota mystistä aikaa innolla. Rytmi menee sekaisin, viiniä ja olutta kuluu normaalia enemmän ja saan maistiaisen vapauden tunteesta. Siitä jota koin jatkuvalla syötöllä kun olin 20 ja risat.

Mutta jotta lomalle lähtö ei olisi liian helppo tai jotta jotain pientä vaaran tunnetta säilyisi, on ensiviikolla kaksi tutkimuskäyntiä. Toinen minulla ja toinen miehelläni. Minä saan kuulla onko minulla jotain mikä on vakavaa ja vaatii vähintäänkin pari operaatiokäyntiä vai oliko kyseessä väärä hälyytys. Mieheni käynti koskee selkävaivoja, jotka rajoittavat elämäämme jo todella paljon. Tämäkin käynti on tärkeä. Voidaanko leikata vai annetaanko kärsiä...

Mutta onneksi elämä on pitkästä aikaa tänä kesänä tuntunut ja maistunut hyvältä. Olen osannut nauttia ja rentoutua. Pinna ei kiristy yhtä nopeasti kuin aikaisemmin. Tuntuu, että elämä tosiaan voittaa ja voi jopa olla tosi jees. Mutta sitä suuremmalla pellolla odotan ensiviikkoa.
Yksi ystäväni sanoi kerran, että elämä kusee niskaan ja jos joskus ei kuse niin ränni on vain tukossa ja kohta tulee kahta kauheammin. Jos häntä uskon niin ensiviikolla sitten ropsahtaa...