elämä mullin mallin

Pitkä aika kun taas kirjoitan, mutta paljon onkin tapahtunut. Heinäkuun lopussa valmistelin tyttäremme synttäreitä, juhlapäivän aattona. Lähes yöllä, yhdentoista aikaan päätin myrkyttää talomme lautojen väliin ampiaisten tekemän pesän. Iltaisin ampparit on rauhallisia ja homma olisi helppo ja nopea tehdä suihkuttamalla raidia laudan rakoon. Pesä oli vielä ihan talotikkaiden vieressä, joten siksikin homma olisi helppo, kurkottaa ei tarvitsisi.
Ja hyvin se sujuikin siihen asti kunnes olin tulossa alas...
Ote tikkaista kirposi ja lensin maahan ainakin 2,5 metrin korkeudelta. Kipu oli sietämätön, enkä päässyt enään maasta ylös.
Sitten tuli ambulanssia, kipulääkettä, tippaa, otettiin röntgeniä, kiikutettiin yliopistolliseen, lisää kuvia ja kipulääkettä kunnes lääkäri tuli toteamaan, että minut leikataan ja liikkua en saisi. Jos nyt olisin edes pystynytkään.
Hän kertoi, että selkärankani oli käytännössä poikki. Tarvittiin iso ja pitkä leikkaus. Siellä meni verta, rautaa ja höylättiin luuta.
Kaksi viikkoa olin sairaalassa, sain lisää verta, lisää tippaa, antibioottia, särkylääkettä, kunnes olin kunnossa jossa minut uskalsi kotiuttaa.
Kohta olen ollut kotona kaksi viikkoa ja kävelen jo ilman tukea, töpsötellen pikku matkoja. Saikulla olen vielä pitkään.
Mutta säilyin hengissä, enkä halvaantunutkaan, vaikka kaikki se olisi ollut mahdollista. Elämä meni kuitenkin sekaisin, monella tapaa.
En saa kumartua, en kyykistyä, en istua (15 minuuttia pidempään ja vain korkealla tuolilla), en matkustaa autossa muutakuin makuuasennossa, eli käytännössä olen kotiarestissa vielä reilun kuukauden.
Lattia täyttyy tiputtelemistani tavaroista, joita en voi nostaa. Housuja en saa yksin jalkaan, enkä sukkia.
Lapset oireilee omalla tavallaan ja pelkään rasittavani lähiomaiset tarpeillani ja sillä etten itse voi osallistua oikein mihinkään kodin askareisiin vielä pitkään aikaan.