Ikävä

Pari päivää sitten leikki-ikäinen tyttäreni lausahti tiskikoneen tyhjennyksen lomassa jotain mikä sai sydämeni lyömään yhden ylimääräisen.
"Minulla on ikävä Etiopia äitiä"
Miten nämä tulevatkin aina kuin puun takaa, ilman mitään pohjustusta. Hetkessä kokosin ajatukseni ja kaappasin lapseni halaukseen. Lohdutin ja kerroin, että on ymmärrettävää, että hän ikävöi. Sitten hän kysyi koska Etiopia tulee takaisin, tarkoittaen ymmärtääkseni Etiopia äitiä. Kerroin raskain mielin, että voi olla, että emme koskaan näe Etiopia äitiä, koska meillä ei ole hänen nimeään. Kysyin onko hän surullinen ja kertoi olevansa. Surimme hetken yhdessä ja sitten sanoin, että haluaisiko hän nähdä miltä Etiopia äiti mahdollisesti näytti. Ja tietenkin hän halusi. Menimme eteisen ison peilin eteen. Sanoi, että katso peiliin, Etiopia äitillä on varmasti samanlaiset kauniit silmät kuin sinulla, samanlaiset huulet ja hymy. Hän on varmasti näyttänyt lapsena samanlaiselta kuin sinä. Poikani tuli myös paikalle ja hänkin innostui miettimään kuinka paljon muistuttaa Etiopia vanhempiaan.

Heinäkuussa sattunut tipahtamiseni ja sitä seuranneet kuukaudet ovat opettaneet konkreettisesti minulle kuinka tärkeää on surra menetystä. Kaikki ei ole hyvin, vaikka periaatteessa kävikin "onni onnettomuudessa". Menetyksen sureminen on tärkeää, että voi jatkaa eteenpäin. Siltikin sitä kantaa aina mukana, koska se muuttaa meitä. Ne on niitä elämän jälkiä jotka liimautuvat meihin ja joita kannamme mukanamme halusimme sitä tai emme.
On välillä raskasta ajatella, että lapsillamme on näitä elämän kokemuksia niin paljon ja niin raskaita vaikka he ovat vasta niin pieniä.

Kotona maalla

Elämämme maalla, kuinka ihanan kamalaa. Ihminen pääsisi paljon helpommalla siistissä kaupunkikerros- tai rivitalossa. Maksimissaan pieni parin neliön läntti hoidettavanaan. Talonyhtiö hoitaa korjaus- ja rakennuspuolen, itse on vain maksumiehenä.
Täällä maalla kuitenkin nyt ollaan ja seuraavat askareet on työn alla tai ainakin pitäisi olla: talon ulkokuoren viimeistely, sisätiloissa viimeistelyä (odottanut tekoaan jo ....monta vuotta), vanhan wc:n muuttaminen siivouskomeroksi, pihan talvikuntoonlaitto, puuweeceen suoristus, terassin siivous, vuohien aitauksen purku (ellei vaan anneta olla sen tuossa koko talven) ja monta muuta monituista hommaa. Haravoimisen pakosta olemme itsemme jo vapauttaneet. Ainoastaan kulkutiet haravoidaan, muuten luonto tekee tehtävänsä, lehdet on hyvää lannoitetta. Nurmikkokin on ollut ajamatta sitten heinäkuun, se tosin olisi ollut hyvä tehdä, mutta minkäs teet. Tilanteet kun ovat vain muuttuneet kokoajan.
Mutta kaikesta huolimatta täällä on hyvä elää. Luonto on ihan oven takana. Peuroja näkyy taas lähes päivittäin ikkunasta. Vanha koskematon metsämme on kuin pyhättö, oikea satumetsä. Tai kukkulamme jonka näkymät avautuvat hienosti laajoille peltoaukeille ja historiallisille paikoille. Jossa kasvaa monia sammal ja jäkälälajeja ja jossa aika vain pysähtyy.
Kyllä meitä aikanaan ihmeteltiin ja kummasteltiin. Laskettiin aikaa koska palaamme maitojunalla kotiin. Maalaiset eivät myöskään uskoneet meidän kestävän. Ekan talven ajattelivat olevan meille liian raskas. Mutta kaikki epäilijät erehtyivät. Me nautimme kaikesta, jopa sysipimeästä talvesta. Eikä tuo olo ole sen kummemmin ajan kanssa muuttunut. Tosin alun jatkuva "olemme mökillä" fiilis muuttui kun asia arkipäivästyi. Samaten alun hihkuva onnen tunne siitä, että asuu maalla toki muuttui kun erikoisesta tuli jokapäiväistä.
Mutta perustunne siitä, että nautimme täällä elämästämme ei ole muuttunut ollenkaan.
Jos joskus muutamme kaupunkiin niin se johtuu jostain muusta kuin siitä, että emme viihtyisi ja nauttisi olostamme maalla. Elämä on hyvää täällä, toivottavasti se pysyy hyvänä myös kahdelle selkäsairaalle.

Lapsen kanssa kaupungilla...

Tänään oli aktiivinen päivä meikäläisen tapaiselle toipujalle. Sen lisäksi, että kävin poikamme kanssa kaupungilla ostoksilla niin kävin myös metsässä kävelyllä ja kaverin kanssa pikaisesti kirpparilla. Jouduin kyllä turvautumaan lisäsärkylääkkeeseen. Mutta henkisellä puolella ollaan plussalla. Tekee terää saada tehdä samoja vanhoja asioita kuin ennen onnettomuutta.
Ja mieli oli vähän maassa kun viime viikon lopulla minulle tehtiin se operaatio josta blogini alkupuolella puhuin. Se lykkääntyi putoamisen takia, mutta nyt se on tehty ja toivottavasti voin jättää sen asian nyt taakseni. Mutta kyllä se kirpaisi ja pisti taas miettimään.

Kauppareissut reippaan poikani kanssa...olihan se kiva ja kamala samaan aikaan. "äiti mä haluun Autot pyyhkeen, haluun Autot lakanan, hämis koristeen, karkkia, jätskiä, PuuhaPete lehden...jne. Mutta saahan sitä haluta, minä pysyin tiukkana. Eläinkaupassa käsi kulkeutui akvaarion veteen, onneksi kauppias ei huomannut olisi varmaan heittänyt meidät ulos kaupasta. Mitä ehkä suunnitteli jo siinä vaiheessa kun kultaseni konttasi maassa koiran hihna kauluksessa kiinni. Illalla kun listattiin taas päivän kivat ja ikävät asiat, totesin minä, että kauppareissu esikoisen kanssa oli päivässä parasta. Ikävintä taas saman herran kärttäminen ja kinuaminen samaisella reissulla. Yllätyksekseni samat asiat listasi herra häirikkö itsekkin :o) Ehkä jotain tuolla reissulla siis oppikin.

Eskari kuulumisia

Vähään aikaan en ole jaksanut taas kirjoittaa. Kai sitä elämässä kokoajan tapahtuu, mutta välillä tulee tunne, että kun meille kokoajan tapahtuu kaikenlaista ikävää, että saako minusta sellaisen marisevan kuvan.
Kaikesta huolimatta olen peruspositiivinen ihminen ja lähes aina jaksan katsoa luottavasti tulevaan.
Mutta kuten meillä on tapana, niin meille tosiaan sattuu ja tapahtuu. Tällä kertaa lemmikkirintamalla. Kissa oli ollut tappelussa ja saanut pureman jalkaan, joka tulehtui ja tarvittiin antibioottikuuri. Pikku juttu maalaiskissan omistajalle...näitä rajariitojen tuloksia paikkaillaan aina välillä. Mutta toissapäivänä sai koiramme epileptisen kohtauksen. Se ei parane antibiootilla...

Mutta jos nyt jotain positiivistakin kuuluisi niin poikamme sai eskarista taas kovasti kehuja. Olimme keskusteluissa päiväkodilla ja tuntui, että ongelmia ei tosiaan oikein missään asiassa ollut, että piti ihan tikusta tehdä asiaa, että missä asiassa pitäisi kehittyä. Tehtävistä oli suoriutunut lähes täydellisesti, vaikka sellaista ei vielä odoteta lähimainkaan. Ja se mikä sydäntä eniten lämmittää on se asia, että lapsemme on niin sosiaalinen, reipas ja innostuvainen. Kovasti kiittelivät myös lapsemme avoimuutta ja keskustelutaitoja. Voitte varmaan kuvitella kuinka ylpeitä olemme hänestä :o).

Ei tässä paljoa elukoiden sairastelut paina, kun saamme olla näin mahtavien lasten vanhempia!