Kuka on hoitopaikan tarpeessa?

Voihan Mikkosen Nina sentään!!
Huuli pyöreänä katselin hänen vuodatustaan tv-keskustelussa. Tai yksinpuhelussa... Miten aikuinen ihminen voikaan omata noin huonot käytöstavat.
Nina tuomitsi ankarin sanoin äidit (lähinnä) jotka vievät lapset hoitoon kodin ulkopuolelle. Minä taas näen montakin syytä ja motiivia viedä lapsi hoitoon kodin ulkopuolelle. En siksi, että koti olisi erityisen huono paikka lapsen viettää päiviään. Mutta jossain vaiheessa lapsen on terveellistä saada ympärilleen enemmän ihmisiä kuin tämän päivän koti ja perhemuoto voi monesti tarjota. Mutta siinäkin on tietenkin eri tilanteita, jossain päin varmaan pystyy tapaamaan muita lapsia helposti puistoissa ja kerhoissa.
Meillä maalla tuo oli todella hankalaa. Julkisia puistoja ei ollut ja kerhojakin vähän ja ne usein sellaiseen aikaan kun meillä nukuttiin päikkäreitä.
Siksi päätimme esikoisemme ollessa 2,5 vuotias (kotona olo aikaa oli takana noin kaksi vuotta), että olisi aika aloittaa perhepäivähoitajalla käynti 2-3 päivänä viikossa. Sopi mainiosti meidän perheen tilanteeseen kaiken kaikkiaan.
Toisen lapsen kohdalla olisin toivonut, että olisin voinut olla kotona pidempään kuin vuoden. Tämä lapsi olisi hyötynyt siitä, mutta perheen muu tilanne vaati töiden aloittamisen. Onneksi ensimmäiset neljä kuukautta pystyin tekemään vajaata viikkoa ja nytkin kuopus on edelleen vain kolmena päivänä viikosta hoidossa. Tämä on meidän perheelle ollut hyvä ja toimiva ratkaisu.
Osa valinnoista on pakon sanelemia, osaan meillä on ollut mahdollisuus asioita järjestelemällä ja osa täysin "vapaita" valintoja.
Semmoinen soppa meillä ja jokaisella varmasti omanlaisensa, miten joku voi edes kuvitella tietävänsä mikä on toisen perheelle paras ja sopivin ratkaisu.
Ninan suppeasta ajatusmaailmasta kertoi sekin, kuinka hän kommentoi Ruotsin syntyvyyttä, "kuollut yhteiskunta, siellä ei lisäännyt kuin maahanmuuttajat". Rasismia siinä, sokeutta taas siinä kohtaan kun hän julisti ruotsalaiset tutkimukset "nollatutkimuksiksi".

Huh huh

Ystävä kaukaa

Minut löysi netin avustuksella ystävä kaukaa menneisyydestä. Ja kaukaa ihan konkreettisestikkin. Olimme lomareissulla yhdessä Kreikan saaressa jossa hän asui perheensä kanssa. Perhe piti ravintolaa johon menimme yhtenä iltana syömään. Me lapset oltiin varmaan kymmenen ikävuoden kiepeillä ja leikittiin tietenkin ihan täysillä kielimuurista välittämättä. Näimme seuraavanakin vuonna, mutta sitten emme enään tavanneet. Muutama kirje kulki Suomesta Kreikkaan ja toisinpäin, mutta sitten kaikki unohtui.
Nyt on vuosia vierinyt ja tapaamme jälleen, virtuaalimaailmassa.
Olen rypenyt itseironiassa ja varmaan itsesäälissäkin lähiajat. Omat syksyn kokemukset ja viimeisimpien vuosien muutenkin rankat ajat on pistäneet huumorin koville. Sitten tapasin tämän ystävän kaukaa menneisyydestä ja hän kertoi minulle omasta elämästään.
Hän sairastui hyvin vakavasti lapsensa syntymän jälkeen. Joutui olemaan rajuissa hoidoissa kaksi vuotta ja ei saa hankkia lisää lapsia bioteitse ainakaan.
Kaikki on niin suhteellista. Ja jokaisella on joku taakka kannettavanaan.
Olin tänään lääkärintarkastuksessa. Kävimme läpi kaikki "vaivani" ja ohessa perheenkin vaivat. Ja lopuksi hän kysyi, että miten se henkinen puoli jaksaa, kaiken tämän keskellä. Sanoi, että hyvin, kun ottaa huomioon mitä kaikkea minulla on meneillään. Pitää suhteuttaa, voisin voida huonomminkin, paljon huonommin. Kärsin stressioireista, mutta nousen joka päivä, hoidan työni, tehtäväni kotona, jaksan keskittyä lapsiin ja jopa uuden oppimiseen.

Ei saa käsittää väärin, en tunne huojennusta jos jollain menee huonommin kuin minulla. On vain hyvä välillä huomata, että monilla, lähes kaikilla on omia raskaitakin taakkoja kannettavanaan ja niistä voi selvitä.

Lapsellinen elämä

Mietin äskettäin sitä kuinka paljon lapset ovat elämäämme muuttaneet. Kuinka kokonaisvaltaisesti he ovat ottaneet elämämme "haltuun".
Jos työtä ei lasketa, lapset hallitsevat elämäämme 90 prosenttisesti...ainakin. Elämme heidän tarpeiden mukaisesti. Menot yhdessä tai erikseen on mietitty niin, ettei viikossa ole liikaa poissaoloja. Jos emme hae heitä hoidossa, vie heitä harratuksiin, tee heille ruokaa, leiki heidän kanssa, lue heille, juttele päivän tapahtumista niin usein keskustelemme heistä.
He ja heidän tarpeensa muokkaavat elämästämme sen mitä se on. Ja me suostumme siihen ilomielin. Tosin en voi väittää että olisin tiennyt mihin päämme pistämme kun lapsia hankimme. Ei kai kukaan oikein sitä voi ymmärtää ennenkuin kokee. Sen kokonaisvaltaisuus voisi pelottaakkin jos siitä etukäteen totuuden tietäisi. Toisaalta sitä rakkautta mikä lapsen ja vanhemman välille syttyy ei voi verrata mihinkään minkä on kokenut aikaisemmin. Se ei ole samaa kuin rakkaus kumppaniin, sukulaisiin tai ystäviin. Myös se on kokonaisvaltaista, täydellistä. Ei täydellistä niin, että se olisi täydellisen hyvää. Mutta täydellistä niin, ettei sitä pysty rikkomaan. Täydellistä niin, että se tunkee joka soluun ja sopukkaan.
Mietin ystäväni (kolmen lapsen äiti) kanssa kuinka me pärjäämme kun lapset viimein lähtevät kotoa? Olemmeko onnettomia, tyhjiä? Kun elämästämme viedään se suurin palanen, osaammeko tehdä enään mitään? Lupasimme pitää toisistamme huolta, keksiä tekemistä, jotta päivät ei tuntunsi tyhjiltä.
Mutta jospa tänään kuitenkin nauttisimme tästä hetkestä, huominen saa vielä odottaa.

Töitä ja päiväkotia

Puolitoista viikkoa takana työelämää. Rankka on ollut paluu. Joskin myös mukava ja haastavakin, mutta kaiken alleviivaa joka iltainen väsymys. Selkä tietää koska voi hellittää ja sitten se todellakin hellittää. Tuntuu, että ei jaksa nousta enään ylös kun lihakset haraa vastaa. Työtahtikin on ollut ihan sata lasissa ekasta päivästä asti. Mitään loivaa laskua työelämään ei ole ollut vaan suoraan sudenpesään. Mutta en minä töitä pelkää, tunnollisuuttani enemmänkin.
Mutta jos jotain olen kaikista vastoinkäymisistä elämässäni oppinut niin sen, että minullakin on rajat. Ja joskus ne on pakko ja sallittuakin vetää, vaikka se tarkoittaisi sitä, että joku muu kärsii tai saa vähemmän.
Nyt se tarkoittaa sitä, että kieltäydyn täysin tekemästä yhtään ylitöitä. Olen onnellinen jos selviän kahdeksasta tunnista ja aina en ihan siitäkään. Joskus alkaa kolmen aikaan selkää sattua siihen tahtiin, että lähden vähän aikaisemmin.

Vähän ennen saikulta palaamista kävin vetämässä päiväkodilla Etiopia aiheisen puolituntia...joka venyi puolitoista tuntiseksi. Oli tosi kiva kertoa Etiopiasta kun lapset olivat niin vastaanottavaisia.
Kerroin säästä, ruoasta, eläimistä, viljelemisestä, taloista, pikkuisen köyhyydestäkin. Ja sitten yksi tyttö kysyi, että miten on mahdollista, että "jos Etiopia on kerran niin iso maa (yli neljä kertaa Suomen kokoinen), että se on kuitenkin köyhempi maa kuin Suomi"... ja sama terävä tyttö kysyi myös, "miksi ne ihmiset joilla on enemmän rahaa ei sitten anna sitä niille joilla on vähemmän."
Ja miten sitten selittää kaikki lapsentajuisesti kun ei ihan ymmärrä itsekkään.
Poikani istui ylpeänä vieressäni Etiopian kansallispuku päällä (jonka oli välttämättä itse halunnut pukea), supisi välillä korvaani, että kerro siitä ja kerro tästä.
"Luennon" jälkeen muutaman lapsen kanssa istuin juttelemassa ja yksi heistä kysyi "miten x voi olla teidän lapsi kun te olette niinku täällä Suomessa ja puhuttu Suomea niinku??" Kerroin sitten, että x on adoptoitu. Johon taas (olisiko lie ollut se samainen) yksi tyttö hihkaisi, että minä tiedän mitä se tarkoittaa.
"Kun joku saa lapsen ja toisilla ei ole lasta niin tämä joku voi sitten antaa oman lapsen näille toisille". Minä vähän oikaisin ja kerroin, että jos lapsella ei ole vanhempia tai vanhemmat ei voi pitää lapsesta huolta niin hän voi saada uudet vanhemmat.
Ja kuten arvata saattaa seuraava kysymys oli "miksi eivät voi pitää huolta?" Tässä vaiheessa kuopukseni pelasti tilanteen, koukkasi jostain takavasemmalta mukaan keskusteluun ja kertoi, että he (biovanhemmat) voi olla vaikka niin sairaita tai köyhiä, etteivät pysty pitämään huolta lapsesta.
Olin jotenkin yllättynyt miten positiivisesti poikani suhtautui nyt Etiopiaan ja adoptioon. Oli oikein ylpeä omasta taustastaan. Vähän aikaa sitten oli nimittäin kausi jolloin adoptio ja Etiopia oli yök sekä plääh ja sormet korvaan. Toivottavasti tämä nykyinen "vaihe" kestää ja pysyy.

Etiopian naiset

Sara -lehdessä oli juttu etiopialaisista vahvoista naisista. Kolmesta sisaruksesta jotka ovat kokeneet kovia. Olleet mielipidevankeina, pakoilleet maanalla, selviytyneet hengissä kuin ihmeen kaupalla ja auttavat nyt muita koko sydämellään.
Olen tavannut kaksi näistä hienoista naisista. Tiesin heidän taustoistaan jotain, mutta näin raadolliseksi en niitä tiennyt. Juttu liikutti minua kovasti.
Heidän ylläpitämät projektit ovat aivan mahtavia. Maedot kouluruokaprojektiin sain tutustua syvällisemmin reilu vuosi sitten. Se on todella hieno hanke!
Koska ruoan hinta oli Etiopiassa noussut aivan tolkuttomasti, jopa kaksin kolmin kertaiseksi on projektilla hankaluuksia ruokkia sama määrä lapsia samoilla rahoilla. Toivottavasti moni muistaisi heitä näin joulun alla. Maedot hanketta voi tukea Interpedian kautta.
Vanhin siskoista vetää naishanketta. En tiedä kuinka sitä voi Suomesta käsin tukea, sitä täytyy selvittää.

Jos vain sattuu käsiin lukekaa ihmeessä tuo juttu!

Puukarkki

Nimimerkkini saattaa aiheuttaa kysymyksiä. Mutta selitys on mitä ilmeisin :o) Esikoisemme kun opetteli puhumaan, keksi hän asioille omia nimiä. Joskus loogisia ja joskus ei niinkään. Puukarkki tarkoitti hänen kielessään punaherukoita. Hamma oli leipä ja pipahamma tietenkin näkkileipä. Jos hän halusi jotain enemmän kuin yhden hän lisäsi eteen sanan mehma.
Jänis istui maassa laulettiin sanoilla: näänii maamaa tohtolooree tohto.
Ja näitä riitti vaikka kuinka. Kirjoitin onneksi suurimman osan aikanaan muistiin sydämessä kasvanut kirjaan (adoptiolapsille tarkoitettu vauva/lapsikirja).
Joku vuosi sitten tein sanonnoista ja muistakin lapsiemme tiedoista "tietovisa"lautapelin isovanhemmille joululahjaksi. Näin joulun alla, vinkiksi muillekkin, saa hyödyntää.

Ikävä

Pari päivää sitten leikki-ikäinen tyttäreni lausahti tiskikoneen tyhjennyksen lomassa jotain mikä sai sydämeni lyömään yhden ylimääräisen.
"Minulla on ikävä Etiopia äitiä"
Miten nämä tulevatkin aina kuin puun takaa, ilman mitään pohjustusta. Hetkessä kokosin ajatukseni ja kaappasin lapseni halaukseen. Lohdutin ja kerroin, että on ymmärrettävää, että hän ikävöi. Sitten hän kysyi koska Etiopia tulee takaisin, tarkoittaen ymmärtääkseni Etiopia äitiä. Kerroin raskain mielin, että voi olla, että emme koskaan näe Etiopia äitiä, koska meillä ei ole hänen nimeään. Kysyin onko hän surullinen ja kertoi olevansa. Surimme hetken yhdessä ja sitten sanoin, että haluaisiko hän nähdä miltä Etiopia äiti mahdollisesti näytti. Ja tietenkin hän halusi. Menimme eteisen ison peilin eteen. Sanoi, että katso peiliin, Etiopia äitillä on varmasti samanlaiset kauniit silmät kuin sinulla, samanlaiset huulet ja hymy. Hän on varmasti näyttänyt lapsena samanlaiselta kuin sinä. Poikani tuli myös paikalle ja hänkin innostui miettimään kuinka paljon muistuttaa Etiopia vanhempiaan.

Heinäkuussa sattunut tipahtamiseni ja sitä seuranneet kuukaudet ovat opettaneet konkreettisesti minulle kuinka tärkeää on surra menetystä. Kaikki ei ole hyvin, vaikka periaatteessa kävikin "onni onnettomuudessa". Menetyksen sureminen on tärkeää, että voi jatkaa eteenpäin. Siltikin sitä kantaa aina mukana, koska se muuttaa meitä. Ne on niitä elämän jälkiä jotka liimautuvat meihin ja joita kannamme mukanamme halusimme sitä tai emme.
On välillä raskasta ajatella, että lapsillamme on näitä elämän kokemuksia niin paljon ja niin raskaita vaikka he ovat vasta niin pieniä.