Mietin äskettäin sitä kuinka paljon lapset ovat elämäämme muuttaneet. Kuinka kokonaisvaltaisesti he ovat ottaneet elämämme "haltuun".
Jos työtä ei lasketa, lapset hallitsevat elämäämme 90 prosenttisesti...ainakin. Elämme heidän tarpeiden mukaisesti. Menot yhdessä tai erikseen on mietitty niin, ettei viikossa ole liikaa poissaoloja. Jos emme hae heitä hoidossa, vie heitä harratuksiin, tee heille ruokaa, leiki heidän kanssa, lue heille, juttele päivän tapahtumista niin usein keskustelemme heistä.
He ja heidän tarpeensa muokkaavat elämästämme sen mitä se on. Ja me suostumme siihen ilomielin. Tosin en voi väittää että olisin tiennyt mihin päämme pistämme kun lapsia hankimme. Ei kai kukaan oikein sitä voi ymmärtää ennenkuin kokee. Sen kokonaisvaltaisuus voisi pelottaakkin jos siitä etukäteen totuuden tietäisi. Toisaalta sitä rakkautta mikä lapsen ja vanhemman välille syttyy ei voi verrata mihinkään minkä on kokenut aikaisemmin. Se ei ole samaa kuin rakkaus kumppaniin, sukulaisiin tai ystäviin. Myös se on kokonaisvaltaista, täydellistä. Ei täydellistä niin, että se olisi täydellisen hyvää. Mutta täydellistä niin, ettei sitä pysty rikkomaan. Täydellistä niin, että se tunkee joka soluun ja sopukkaan.
Mietin ystäväni (kolmen lapsen äiti) kanssa kuinka me pärjäämme kun lapset viimein lähtevät kotoa? Olemmeko onnettomia, tyhjiä? Kun elämästämme viedään se suurin palanen, osaammeko tehdä enään mitään? Lupasimme pitää toisistamme huolta, keksiä tekemistä, jotta päivät ei tuntunsi tyhjiltä.
Mutta jospa tänään kuitenkin nauttisimme tästä hetkestä, huominen saa vielä odottaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Hyvää joulua teille kaikille!
Me olemme viime aikoina ihan tosissamme miettineet, kestämmekö enää sitä, miten lapsi muuttaa elämässämme kaiken, vie vapaa-aikamme ja arjen jokaisen minuutin... olemme odottaneet niin kauan ja alamme olla jo sen ikäisiä ja niin lopen uupuneita vain odottamaan ja odottamaan, että aivan todella mietimme välillä koko prosessin lopettamista.
Useimpina päivinä taas ajattelen, että kyllä se kaoottinenkin arki sitten kantaa, kun sen tarkoitus on konkreettisesti läsnä...?
Minulla on sisko (joka ehkä lukeekin tätä blogia...toivottavasti ei pahastu) ja hänellä ja miehellään ei ole lapsia. Pystyn ymmärtämään heidän ratkaisunsa hyvin. Heitä elämä vie ympäri maailmaa, parhaillaan vierähtää Aasiassa puoli vuotta ainakin.
Jos heille tulisi lapsi, muuttaisi se paljon enemmänkin heidän elämäänsä kuin se teki aikanaan meille. Me olimme asettuneet maalle, hankkineet kaikenlaista sitovaa ympärille materiasta ja eläimistä lähtien.
Välillä kadehdin heidän vapauttaan ja mahdollisuuksiaan kokea maailmaa ja elää enemmän itselleen.
Mutta osaani en kuitenkaan vaihtaisi pois. Lapset on niin rakkaita meille. Heidän kauttaan elämään on tullut ihan uudenlaista iloa. Elämä maistuu elämälle.
Arki kantaa kyllä. Välillä väsyy ja siksi on hyvä olla verkostot kunnossa. Joku jolle tyrkätä lapset kun haluaa rentoutua todella. Ja muistaa myös antaa toinen toisilleen hetken minilomia aamulla pitkään nukkuen tai viedä lapset puistoon, että toinen voi vaikka lukea kirjaa. Tämä kuulostaa "perus vanhempienopas paapatukselta", mutta pitää hyvin paikkansa.
Hyvää yötä ja toivottavasti löydätte itsellenne parhaan ratkaisun!
Minä lähden tarkistamaan, että kikattavat ystävykset ovat viimein nukahtaneet. Tyttäremme sai parhaan ystävänsä yökylään...voi sitä riemua :o)
Lähetä kommentti