Ikävä

Pari päivää sitten leikki-ikäinen tyttäreni lausahti tiskikoneen tyhjennyksen lomassa jotain mikä sai sydämeni lyömään yhden ylimääräisen.
"Minulla on ikävä Etiopia äitiä"
Miten nämä tulevatkin aina kuin puun takaa, ilman mitään pohjustusta. Hetkessä kokosin ajatukseni ja kaappasin lapseni halaukseen. Lohdutin ja kerroin, että on ymmärrettävää, että hän ikävöi. Sitten hän kysyi koska Etiopia tulee takaisin, tarkoittaen ymmärtääkseni Etiopia äitiä. Kerroin raskain mielin, että voi olla, että emme koskaan näe Etiopia äitiä, koska meillä ei ole hänen nimeään. Kysyin onko hän surullinen ja kertoi olevansa. Surimme hetken yhdessä ja sitten sanoin, että haluaisiko hän nähdä miltä Etiopia äiti mahdollisesti näytti. Ja tietenkin hän halusi. Menimme eteisen ison peilin eteen. Sanoi, että katso peiliin, Etiopia äitillä on varmasti samanlaiset kauniit silmät kuin sinulla, samanlaiset huulet ja hymy. Hän on varmasti näyttänyt lapsena samanlaiselta kuin sinä. Poikani tuli myös paikalle ja hänkin innostui miettimään kuinka paljon muistuttaa Etiopia vanhempiaan.

Heinäkuussa sattunut tipahtamiseni ja sitä seuranneet kuukaudet ovat opettaneet konkreettisesti minulle kuinka tärkeää on surra menetystä. Kaikki ei ole hyvin, vaikka periaatteessa kävikin "onni onnettomuudessa". Menetyksen sureminen on tärkeää, että voi jatkaa eteenpäin. Siltikin sitä kantaa aina mukana, koska se muuttaa meitä. Ne on niitä elämän jälkiä jotka liimautuvat meihin ja joita kannamme mukanamme halusimme sitä tai emme.
On välillä raskasta ajatella, että lapsillamme on näitä elämän kokemuksia niin paljon ja niin raskaita vaikka he ovat vasta niin pieniä.