Nyt on kai se vaihe "kotiarestista" että ei vaan jaksa. Edessä enään noin kuukausi!!!... Kun pääsisi edes kauppaan, tai pienelle ajelulle katsomaan maisemia ja ihmisiä.
Keskiviikkona on sairaalaan meno, mutta ambulanssista ei näe ulos kun on makuuasennossa ja köytettynä laveriin.
Alan käyttäytyä kuin lapsi joka on saanut liikaa sokeria. Energiaa on niin, että voisi vaikka rakentaa pienen talon. Jopa kuttulan lannanluonti kuulostaa hienolta vaihtelulta, tosin minulta totaalisen kielletyltä. Ja mikäs ei olisikaan... Eilen istuin jonkun aikaa kun siskoni (sisko, muuta Suomeen, tulee ikävä) kanssa maalattiin taulua, kunnes tajusin, että olin istunut jo reilusti pidempään kuin sallitun 15 minuuttia.
Ja kuinka ihanalta tuntuisi ottaa viereiden seurassa lasi viiniä jos toinenkin. Mutta kun ei voi. Cocktail joka tulisi vahvoista särkylääkkeistä ja alkoholista voisi olla hieman turhan riskiä.
Mutta se mikä pistää vihaksi on kun en pysty lapsia peittelemään ja antamaan suukkoa otsalle iltaisin. Voin korkeintaan seistä sängyn vierellä, notkistaa polvia ylettymättä kuitenkaan peiton reunaan. Ja lapset kysyy koska äiti on terve taas ja äiti vakuuttaa olevan terve hyvissä ajoin ennen joulua. Ja äiti toivoo niin salaa mielessään, mutta pelkää kuitenkin millainen on "terve" jatkossa.
Taipuuko "terve" kuten ennen, käveleekö rennosti, nostaako lapset syliin...mikä minusta tulee?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti