Tänään, aurinko paistaa pitkästä aikaa, mutta sisälläni on huono olo. Onnettomuuden tapahtumat ahdistaa ja sairaala ajan kurjat kokemukset painavat mieltä. Se on kuin pala kurkussa jonka haluaisin oksentaa pois.
Mutta niin kauan kuin makaan tässä en pysty jättämään kaikkea taakseni. Ne on minussa enemmän kiinni kuin tulevaisuus, paluu normaaliin arkeen.
Minkälaisen arven tämä jättää minuun niin fyysisesti kuin henkisesti? Miten lapset muistavat tämän?
Eilen kävimme mieheni kanssa läpi ajatusta jos olisin kuollut. Aihe jota olemme joskus käsitelleet, mutta nyt se oli niin konkreettinen, se kävi niin lähellä.
Mitä toivoisin lapsilleni, miehelleni. Puhuimme ihan käytännöllisistä asioista. Missä asua, miten rahallisesti, miten saada turvaverkosto tiukemmaksi. Kummallista kyllä, rauhoitti kun sain puhua siitä. Tuli tunne, että muut pärjäävät, pääsevät elämässä eteenpäin jos minulle joskus sattuu jotain. Jos seuraavalla kerralla onni ei olekkaan mukana onnettomuudessa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti