Kuinka minä noita pieniä ihmisiäni rakastankaan. Ihanat kiukkuiset aamuäreät, kainaloon sopivat mussukat. Kuinka ne on niin hassuja ja pöhköjä, suloisia ja tärkeileviä. Räkä poskella, kengät väärissä jaloissa, ruokaa paidalla, mutaa kengissä.
Vietin viikonlopun ilman pieniä ihmisiä, kaikessa rauhassa. Ja tosiaankin rauhassa, koska minähän en minnekkään poistunut, enkä oikein mitään voinut tehdä. Taulun tosin maalasin. Ja olihan se jotenkin kivaa kun oli omaa aikaa. Mutta mutta, kuinka täydeltä ja eläväiseltä talo taas tuntuu kun lapset on kotona. Riekkumassa, leikkimässä, laulamassa, tanssimassa, kitisemässä, käyttäytymässä huonosti.