Elämää ei sen enempää

Tänään sitten jännittää! Olen menossa sairaalaan tutkimuksiin ja toivon parasta, pelkään pahinta. Olen saanut onneksi ajatukset pidettyä muualla ja en ole kovinkaan miettinyt asiaa, mutta tänään se on ollut mielessä ihan aamusta asti. Tänään tuskin saan mitään varmaan vastausta mihinkään, mutta oletan saavani jo jotain viestiä siitä mitä epäillään tai ehkä vapauttavan tuomion, että kyseessä olikin väärä hälyytys.
Silläaikaa elämä rullaa eteenpäin omalla painollaan.
Eilen sitten kävin töiden jälkeen lastenjuhlassa ilman lapsia. Siellä oli paljon tuttuja koolla, joten lähinnä heitä menin tapaamaan. Jotenkin oli vain kolkkoa kun olisi ollut kiva saada omat lapset mukaan. Mutta hyvä kun ovat mummolassa, tänään sitten illalla lähes kymmeneen asti siivottiin "latoa" jotta sinne viikonloppuna mahtuisi ystävät soittamaan ja tanssimaan. Ei se olisi onnistunut jos lapset olisi olleet kotona.

Iltaisin olen lukenut Jari Sinkkosen uusinta kirjaa. Kirja on mielenkiintoinen, mutta välillä iskee hurja huoli siitä miten itse on onnistunut kasvattajana ja miten lasten lastenkotitausta/sairaalatausta on heihin vaikuttanut. Onko tapahtunut jo jotain peruuttamatonta? Onko sairaalassa kuukausia maannut lapsi voinut millään saada alkutaipaleen tärkeitä palikoita kiintymyssuhteen rakentamiseen? Kun ei ole ollut äitiä tai isää joka olisi välillä tullut ja ottanut syliin, onko sairaalan henkiläkunta kerennyt mitenkään huomioimaan pientä aliravittua lasta? Jo Suomen oloissa on todettu keskosvauvojen kärsivän kiintymyssuhteen vaurioitumisesta, miten sitten maassa jossa resurssit hoitaa sairaita ovat huomattavasti pienemmät. Entä millaiset jäljet jättää reilun vuoden laitostausta? Vaikka paljon on tehnyt, että pystyisi korjaamaan noita vaurioita niin mitkä niistä ovat niin pysyviä aivoissa tapahtuneita muutoksia, ettei niitä pysty korjaamaan?
Voi Jari, kirjasi antoi vain lisää kysymyksiä, eikä juurikaan vastauksia.

Mutta kai se sama pätee näissä asioissa kuin tuossa tämänpäivän tutkimuksessanikin, että on elettävä nauttien ja onnellisena tämä hetki, huomisesta ei tiedä, mutta ehkä nämä tämän päivän onnen tunteet jaksaa kantaa niiden mahdollisten vastoinkäymisten yli. Emme ehkä voi korjata itseänne emmekä muita, mutta paikata voimme. Paikataan siis tänäänkin, vaikka vai puhelulla mummolaan. Kuuntelen, kehun ja olen kiinnostunut. Kuinka tuli ahven ja kuinka ukki antoi vuolla puukolla. Mitä unta nähtiin ja mikä oli kaikista kivointa tänään.

Se onkin kuulunut jo jonkin aikaa meidän iltarutiineihimme, juttelemme koko perheen voimin, mikä tänään oli kivointa. Jokainen nimeää yhden tai useamman asian. Joskus myös valitaan se kurjin asia päivän ajalta.

Toivon, ettei tämä päivä tuo yhtään kurjaa asiaa, vain kivoja!