adoptio ajatuksia

Kylläpä nostatti taas vihan pintaan yksi adoptioperheen haastattelu lehdessä. Pidän tästä perheestä (ainakin julkisuudessa olleesta puolesta, henk.koht en tunne) ja heidän tavastaan lähestyä lasten taustaa ja syntymämaata. Oikeastaan meillä on hyvin paljon yhteistä tässä, koska meilläkin syntymämaa on isossa osassa elämäämme ja käymme siellä myös lomamatkoilla.
Mutta mikä ihme siinä sitten on, että pitää lehden palstoilla ryhtyä tuomariksi muille adoptioperheille?? Lainaan nyt muistin varassa " suurinosa adoptioperheistä pitää lasta kuin tyhjänä kankaana, tämä on väärin koska lapsen mukana tulee aina myös menneisyys, joka pitää hyväksyä". Siis mistä moinen tieto, "suurinosa adoptioperheistä", minun on aika vaikea niellä tuota tietoa... ainakaan oma kokemuspohjani ei sitä tue. Toisaalta haastateltava puhui aikaisemmin samassa jutussa, että "ettei pidä siitä kun perheitä pelotellaan sillä, että adoptiolapset ovat vaativia erityislapsia". Mutta eikö juuri se tausta ja sen mukana tuomat asiat, hylkäämiskokemukset jne. ole juuri niitä asioita jotka tekevät lapsesta erityislapsen, lapsen jonka kankaalle on jo piirretty yhtä sun toista. Eikö juuri tämän tulevien vanhempien olekkin syytä varautua ja valmentautua? Toiset lapsista ovat taustansa takia hyvinkin vaativia, kaikkia menetyksiä ei aina pystytä paikkaamaan. Olisi minusta väärin lapsia kohtaan jos vanhempia lähtisi adoptioon liian ruususin odotuksin.
Ja sitten vielä samassa jutussa oli kohta jossa kritisoitiin a.vanhempia siitä kuinka sanovat etteivät näe lapsensa ihonväriä... ja se on väärin koska lapsen erityislaatuisuus on nähtävä ja tunnustettava. Aivan olen samaa mieltä asian tunnustamisesta, mutta se että vanhempi sanoo, ettei näe enään lapsen erilaista ihonväriä tms. ei kyllä minun mielestäni tarkoita sitä, ettei vanhemmat näe lapsen erityisyyttä ja muista sitä. Ainakin kaikki joiden kanssa olen tästä "näkemisestä" puhunut ovat tarkoittaneet sitä, että itse on tottunut siihen, että lapsella on eri ihonväri kuin itsellä, kuin usein muilla sukulaisilla ja ympäröivillä ihmisillä. Arkielämässä ei kokoajan huomioi ja ole tietoinen siitä, että lapsi on esim. ruskea vaikka ympärillä muut ihmiset sen tiedostavatkin. Usein alussa (kun lapsi on vasta tullut) tietää varsin hyvin kun menee esim. kauppaa, että muut katsovat ja tietää, että se johtuu ihonväristä, mutta jossain vaiheessa ei enään "muista" ihonväriä vaan kauppaan mennään ihan kuin muutkin ja jos joku asiasta huomauttaa niin on itsekkin vähän, että mitä sie höpötätä...
Tämä on minusta ihan luonnollista, että voi viedä jonkun aikaa kun tottuu itse siihen, että oma lapsi on erivärinen kuin itse.
Itselleni kävi jo odotusaikana niin, etten voinut kuvitella enään, että meille olisi tullut vaaleaihoinen lapsi. Se ajatus tuntui jotenkin hassulta. Ja kun sitten näin kun kaverit vaihtoivat vaippaa vaaleaihoiselle lapselleen niin katselin kummissani, että tuoltako se näyttää... On tietynlaisen kasvuprosessin "päätepiste" kun oman lapsen "ihonväriä ei enään näe". Eikä se mielestäni tarkoita, että ei tunnusta erilaista ihonväriä ja sitä perimää ja taustaa mistä lapsi tulee. Meillä ainakin ihonväri on ihan luonnollisena osana keskusteluja ja biovanhemmista puhutaan osana meidän suurta perhettä. Silti voin sanoa, että suurimman osan ajasta olen ns. "sokea" oman lapseni ihonvärille.
Nämä on näitä asioista, että miten sanoja tulkitaan ja mitä kukin niillä tarkoittaa. Ja on jotenkin kurjaa, että adoptiovanhempi lyttää toisia (ja useimpia) vanhempia lehtien palstoilla tälläisistä tulkinnallisista asioista. Itselle tuli tunne, ettei hän olen päässyt oikein syvällisiin keskusteluihin muiden adoptiovanhempien kanssa.