Seinät kaatuu

Nyt on kai se vaihe "kotiarestista" että ei vaan jaksa. Edessä enään noin kuukausi!!!... Kun pääsisi edes kauppaan, tai pienelle ajelulle katsomaan maisemia ja ihmisiä.
Keskiviikkona on sairaalaan meno, mutta ambulanssista ei näe ulos kun on makuuasennossa ja köytettynä laveriin.
Alan käyttäytyä kuin lapsi joka on saanut liikaa sokeria. Energiaa on niin, että voisi vaikka rakentaa pienen talon. Jopa kuttulan lannanluonti kuulostaa hienolta vaihtelulta, tosin minulta totaalisen kielletyltä. Ja mikäs ei olisikaan... Eilen istuin jonkun aikaa kun siskoni (sisko, muuta Suomeen, tulee ikävä) kanssa maalattiin taulua, kunnes tajusin, että olin istunut jo reilusti pidempään kuin sallitun 15 minuuttia.
Ja kuinka ihanalta tuntuisi ottaa viereiden seurassa lasi viiniä jos toinenkin. Mutta kun ei voi. Cocktail joka tulisi vahvoista särkylääkkeistä ja alkoholista voisi olla hieman turhan riskiä.
Mutta se mikä pistää vihaksi on kun en pysty lapsia peittelemään ja antamaan suukkoa otsalle iltaisin. Voin korkeintaan seistä sängyn vierellä, notkistaa polvia ylettymättä kuitenkaan peiton reunaan. Ja lapset kysyy koska äiti on terve taas ja äiti vakuuttaa olevan terve hyvissä ajoin ennen joulua. Ja äiti toivoo niin salaa mielessään, mutta pelkää kuitenkin millainen on "terve" jatkossa.
Taipuuko "terve" kuten ennen, käveleekö rennosti, nostaako lapset syliin...mikä minusta tulee?

Asentohuimausta

Aamu alkoi sitten pyörimällä. Jo yöllä kun käänsin kylkeä tuntui kuin maailma olisi lähtenyt vuoristoratakyytiin. Painoin silmät kiinni ja jatkoin unia.
Herätessä sama jatkui. Makasin sängyssä ja maailma veti ympärillä hurjaa volttia. Joskus aikaisemminkin tätä samaa oli ja silloin kävin lääkärissä. Hän totesi minun kärsivän inhottavasta, mutta vaarattomasta asentohuimauksesta. Sen saa häipymään tekemällä tiettyjä liikkeitä, mutta enhän minä enään muista mitä.
Vaaralliseksi tämän sinänsä vaarattoman oireen tekee minun tähän hetkinen tilanne. Jos kävellessä alkaa huimata ja horjahdan voi seuraukset olla pahoja selälleni.
Onneksi tänään on tulossa kotisairaanhoitajat, saavat hetkutella minua niin, että huimaus häipyy.

Mutta siirrytään asentohuimaksesta nokkelasti asennehuimaukseen ;o)
Eilen rähmin ympäri youtubea. Etsin videoita adoptiosta ja Etiopiasta. Ja huh mihin kaikkeen törmäsin. Ihmiset (amerikkalaiset) ovat laittaneet videoita hakumatkoistaan ja kohtaamisesta lapsen kanssa. Jotkut jopa lapsen taustatietoja ja toki periamerikkalaiseen tapaan taustalla soi jeesusmusiikkia ja välillä kuvassa näkyy siteerauksia raamatusta. Minä vähintäänkin agnostikkona kammoan tälläistä, mutta vielä enemmän sitä kuinka ihmiset avoimesti levittelevät tietoja lapsistaan ja heidän yksityisasioistaan nettiin, kokomaailman eteen. Ja kun kerran sen nettiin laittaa niin se voi olla siellä aina. Silloinkin kun tämä lapsi on aikuinen ja luo uraa, perhettä jne.
Voi olla, että hän silloin olisi arvostanut sitä, että vanhemmat olisivat vähän vähemmän avautuneet koko maailmalle hänen taustastaan. Etenkin taustatiedot ovat mielestäni asioita mitä vanhempien tulisi kunnioittaa lapsen henkilökohtaisina ja privatteina asioina.

Tänään on ollut löhöpäivä, oikeastaan toinen putkeen. Lauantaina olo oli mainio ja aurinkokin paistoi. Halusin kävellä ulkona ja mentiin meidän lammelle, ihan tuohon pellon taakse. Se meni hienosti, eikä kipujakaan tullut. Sitten tuli vaan semmoinen lisähomma. Vuohet piti siirtää aitaukseen ja sehän ei sitten onnistunut ihan helposti. Oli pakko mennä auttamaan ukkoa... ei mitään sattunut, mutta kävelin keppeineni pihamaalla ja huokuttelin vuohia leivänpaloilla. Sunnuntaina sitten iski takaisin ja aamulla kun heräsin oli selkä kipeä ja jalkaan säteili kipua.
Tämä on koettu aikaisemminkin, selkä ei tehdessä valita, mutta kipeytyy yön aikana. Joskus on vaikea löytää se oikea tasapaino tekemisen ja lepäämisen välillä.
Tänään oli huomattavasti parempi päivä, mutta tein silti vain vähäsen "jumppa"liikkeitä (lähinnä jalkojen koukistuksia ja venytyksiä sekä syviä vatsalihaksia) ja lepäilin paljon.
Tytär oli koko päivän (neuvola käyntiä lukuunottamatta) kotona ja päivä meni rauhallisesti. On kyllä ihan toisenlainen kuin veljensä. Voi leikkiä pitkään rauhallisesti itsekseen nukeillä tai autoilla. Isoveikka kun kotona niin vilskettä riittää, ääntä ja äksöiä. Hän on niin sosiaalinen, että lähes kaikkeen pitäisi saada kaveri matkaan.
Nyt lähtivät isän kanssa katsomaan monster jam autoja ja me vietetään rauhallista iltaan tyttären kanssa. Onnistuttiin yhteistyössä tyhjentämään astianpesukone! Kyllä tässä lapsetkin oppivat tekemään yhtä ja toista kun on äiti avuton niin monessa.
Henkisesti toipuminen menee vuoristorataa. Takapakkia ei jaksaisi ottaa millään vastaan, mutta jos hyvin menee niin mielikin on korkealla tai ainakin normitasolla. Huomenna on taas sellainen päivä jonka toivon menevän hyvin. Menen aamulla (ambulanssin kyydissä) labroihin ja lääkäriin näyttämään haavaa joka ei ole kaikista kohdista parantunut. Tällä hetkellä tilanne ei mene huonompaan mitä tapahtui vielä viikko sitten, mutta ei ole vielä parantunutkaan.

elämä mullin mallin

Pitkä aika kun taas kirjoitan, mutta paljon onkin tapahtunut. Heinäkuun lopussa valmistelin tyttäremme synttäreitä, juhlapäivän aattona. Lähes yöllä, yhdentoista aikaan päätin myrkyttää talomme lautojen väliin ampiaisten tekemän pesän. Iltaisin ampparit on rauhallisia ja homma olisi helppo ja nopea tehdä suihkuttamalla raidia laudan rakoon. Pesä oli vielä ihan talotikkaiden vieressä, joten siksikin homma olisi helppo, kurkottaa ei tarvitsisi.
Ja hyvin se sujuikin siihen asti kunnes olin tulossa alas...
Ote tikkaista kirposi ja lensin maahan ainakin 2,5 metrin korkeudelta. Kipu oli sietämätön, enkä päässyt enään maasta ylös.
Sitten tuli ambulanssia, kipulääkettä, tippaa, otettiin röntgeniä, kiikutettiin yliopistolliseen, lisää kuvia ja kipulääkettä kunnes lääkäri tuli toteamaan, että minut leikataan ja liikkua en saisi. Jos nyt olisin edes pystynytkään.
Hän kertoi, että selkärankani oli käytännössä poikki. Tarvittiin iso ja pitkä leikkaus. Siellä meni verta, rautaa ja höylättiin luuta.
Kaksi viikkoa olin sairaalassa, sain lisää verta, lisää tippaa, antibioottia, särkylääkettä, kunnes olin kunnossa jossa minut uskalsi kotiuttaa.
Kohta olen ollut kotona kaksi viikkoa ja kävelen jo ilman tukea, töpsötellen pikku matkoja. Saikulla olen vielä pitkään.
Mutta säilyin hengissä, enkä halvaantunutkaan, vaikka kaikki se olisi ollut mahdollista. Elämä meni kuitenkin sekaisin, monella tapaa.
En saa kumartua, en kyykistyä, en istua (15 minuuttia pidempään ja vain korkealla tuolilla), en matkustaa autossa muutakuin makuuasennossa, eli käytännössä olen kotiarestissa vielä reilun kuukauden.
Lattia täyttyy tiputtelemistani tavaroista, joita en voi nostaa. Housuja en saa yksin jalkaan, enkä sukkia.
Lapset oireilee omalla tavallaan ja pelkään rasittavani lähiomaiset tarpeillani ja sillä etten itse voi osallistua oikein mihinkään kodin askareisiin vielä pitkään aikaan.