Lomamielellä

Lauantaina pääsin juhlimaan oikein kunnolla kesäloman alkua. Kavereita oli kutsuttu kylään ja lapset olivat vielä mummolassa. Olimme tehneet ladosta lavan ja tanssiareenan. Ilta menikin mukavasti laulaen ja tanssien. Zembet soi ja jossain vaiheessa laulettiin taistolaislauluja, kuka osasi kuka ei. Hauskinta kuitenkin oikeastaan oli kun teimme nauruterapiat, eli aloitimme monotonisella hohottamisella, joka sitten vaihtui sydämen pohjasta pulppuavaksi naurun remakaksi, josta ei kertakaikkiaan meenannut tulla loppua. Vatsaan sattui ja tuntui, että tikahtuu siihen paikkaan. Kuitenkin teki hyvää, niin hyvää, että on ihan pakko harrastaa moista useamminkin.
Nyt olen lapsia kotiin hakemassa mökiltä. Hauskaa on ollut, mutta mummo ja ukki on aikas väsyneitä. Eikä ihme. Itsekkin meenasi pinna kärventyä kun reippaat lapsoset keksivät jos jotakin ja mikään mikä kotona toimii (mm. nukuttaminen) oli laitettu uuteen uskoon. Joten pikkuisen tietää taas töitä, kun muistellaan, että mitens ne säännöt kotona menikään. Mutta onneksi on loma ja ainaki periaattessa ei pitäisi olla mitään pakkomenoja.

Tuloksia odotellen

Tutkimukset minun kohdalta ovat nyt ohi ja löytyihän sieltä jotain. Koepaloja otettiin ja jatko selviää ensiviikon lopulla. Luultavasti on vielä edessä jokunen käynti ja toivottavasti voin sitten jättää asian taakse. Kontrolleissa joudun varmaan käymään jatkossa tiheämmin. Mutta eiköhän tämä tästä.
Eilen ei sitten remontti hirmuisesti edennyt. Pari maalattua lautaa ja vähän ladon siivousta. Yhdeksältä nukahdin sohvalle. Kai se sitten vei ainakin henkisiä voimia tuon päivän ohjelma.

Vielä on pari työpäivää, mutta kieltämättä motivaatiota ei hurjasti ole. Töitäkin on enään vähän ja kuitenkin pitäisi pari päivää niihin tuhlata. Pölyä on täällä töissä ihan liikaa. Remonttia ovat tehneet ja remontin keskellä ollaan sitten yritetty tehdä töitä. Nyt kaikki paperit, näppis ja muu roina on pienen pölyn peitossa.

Elämää ei sen enempää

Tänään sitten jännittää! Olen menossa sairaalaan tutkimuksiin ja toivon parasta, pelkään pahinta. Olen saanut onneksi ajatukset pidettyä muualla ja en ole kovinkaan miettinyt asiaa, mutta tänään se on ollut mielessä ihan aamusta asti. Tänään tuskin saan mitään varmaan vastausta mihinkään, mutta oletan saavani jo jotain viestiä siitä mitä epäillään tai ehkä vapauttavan tuomion, että kyseessä olikin väärä hälyytys.
Silläaikaa elämä rullaa eteenpäin omalla painollaan.
Eilen sitten kävin töiden jälkeen lastenjuhlassa ilman lapsia. Siellä oli paljon tuttuja koolla, joten lähinnä heitä menin tapaamaan. Jotenkin oli vain kolkkoa kun olisi ollut kiva saada omat lapset mukaan. Mutta hyvä kun ovat mummolassa, tänään sitten illalla lähes kymmeneen asti siivottiin "latoa" jotta sinne viikonloppuna mahtuisi ystävät soittamaan ja tanssimaan. Ei se olisi onnistunut jos lapset olisi olleet kotona.

Iltaisin olen lukenut Jari Sinkkosen uusinta kirjaa. Kirja on mielenkiintoinen, mutta välillä iskee hurja huoli siitä miten itse on onnistunut kasvattajana ja miten lasten lastenkotitausta/sairaalatausta on heihin vaikuttanut. Onko tapahtunut jo jotain peruuttamatonta? Onko sairaalassa kuukausia maannut lapsi voinut millään saada alkutaipaleen tärkeitä palikoita kiintymyssuhteen rakentamiseen? Kun ei ole ollut äitiä tai isää joka olisi välillä tullut ja ottanut syliin, onko sairaalan henkiläkunta kerennyt mitenkään huomioimaan pientä aliravittua lasta? Jo Suomen oloissa on todettu keskosvauvojen kärsivän kiintymyssuhteen vaurioitumisesta, miten sitten maassa jossa resurssit hoitaa sairaita ovat huomattavasti pienemmät. Entä millaiset jäljet jättää reilun vuoden laitostausta? Vaikka paljon on tehnyt, että pystyisi korjaamaan noita vaurioita niin mitkä niistä ovat niin pysyviä aivoissa tapahtuneita muutoksia, ettei niitä pysty korjaamaan?
Voi Jari, kirjasi antoi vain lisää kysymyksiä, eikä juurikaan vastauksia.

Mutta kai se sama pätee näissä asioissa kuin tuossa tämänpäivän tutkimuksessanikin, että on elettävä nauttien ja onnellisena tämä hetki, huomisesta ei tiedä, mutta ehkä nämä tämän päivän onnen tunteet jaksaa kantaa niiden mahdollisten vastoinkäymisten yli. Emme ehkä voi korjata itseänne emmekä muita, mutta paikata voimme. Paikataan siis tänäänkin, vaikka vai puhelulla mummolaan. Kuuntelen, kehun ja olen kiinnostunut. Kuinka tuli ahven ja kuinka ukki antoi vuolla puukolla. Mitä unta nähtiin ja mikä oli kaikista kivointa tänään.

Se onkin kuulunut jo jonkin aikaa meidän iltarutiineihimme, juttelemme koko perheen voimin, mikä tänään oli kivointa. Jokainen nimeää yhden tai useamman asian. Joskus myös valitaan se kurjin asia päivän ajalta.

Toivon, ettei tämä päivä tuo yhtään kurjaa asiaa, vain kivoja!

olkapäät karrella

Nyt on kädet maalissa ja olkapäät punaisina. Viikonloppuna teimme lammen rantaan (joka kaivettiin syksyllä) hiekkarannan. Koko perjantai iltapäivän ja lauantaipäivän vietin lapioidessa hiekkaa ja vedessä levittäessä hiekkaa. Olkapäät paloivat ja hiekkaa oli joka korvissa ja varpaanväleissä. Lopputulos kuitenkin palkitsi. Lapset rakastivat uutta ihanaa rantaa ja itsekkin oltiin tyytyväisiä mukavaa lökäilypaikkaamme. Loppuajan viikonlopusta vietimme maalaten taloamme ja rimoja laittaessa.

Jossain välillä innostui tekemään kukkapenkkiä. Kaivoin kuoppaa ja löysin 20 cm syvyydestä yhtäkkiä hiiltä. Piilevä arkeologi minussa jatkoi kaivauksia ja löysin selvät kerrostumat. Päällä oli savimaata ja sen alla pieni kaistale humusta, sen alla taas ohut kerros hienoa hiekkaa ja sen alla taas punaista maa-aineista. sieltä täältä hiekkakerroksesta löytyi hiilen palasia.
Olisiko kyseessä kenties vanha nuotiopaikka, vaiko kenties vaan metsäpalon jäänteitä. Aikani kuoppaa kaivettuani ja odottaen löytäväni jotain mielenkiintoista täytin kuitenkin kuopan ja istutin kukat. Ajatuksiin jäi kuitenkin kaihertamaan ajatus, että asuisimme vanhalla ihmisten asuinsijoilla. Ehkä kukkulan laki on ollut saaren ranta, vesihän on vallannut tämän osan Suomesta joskus lähes kokonaan.

Tänään aamulla lapset lähti viikon lomalle Ukin ja Mummon mökille. Itse pakerran vielä töissä ja illat tehdään sitten taloa kuntoon. Meille ei siis lomailusta ole tietoakaan, mutta ainakin saan ilman huonoa omaatuntoa tehdä maalaus ja rakenteluhommia kaikki illat... ei ole lapset hamuamassa huomiota. Ikävä kyllä tulee jo nyt.

Eilen oli sitten vieraita kylässä, silloin on lasten näytettävä kaikki ne temput mitkä osaa. Hirmuinen halu olla keskiössä. Suloisia letkautuksia, mahdottomia jorinoita ja sitten välillä vaarallisia temppuja, joiden johdosta meenasi vieraamme saada lentävän haarukan silmään.

Kun sitten koitti aika mennä hammaspesulle ja nukkumaan sai meidän esikoinen melkoisen hepulin. Lähinnä raahaamalla sain lapseni hammaspesulle, mutta huuto ei lakannut hetkeksikään. Isiä oli ikävä ja pusu olisi vielä pitänyt antaa, vaikka ennen pesulle lähtöä oli jo haliteltu useampi minuutti, mutta kun se pusu....

En päästänyt pusulle, kun kokemuksesta tiedän, että tässä vaiheessa "lepsuili" aiheuttaa vaan isomman ärinän. Olinhan saanut lapset jo puoliväliin matkalla makuuhuoneeseen.

Esikoinen sitten vielä huusi lähes tunnin, kävi pari kertaa ala-kerrassa josta passitin takaisin ylös.

Vihdoin uni tuli ja yö sujui sitten rauhallisesti.



Yöllä kun itse menin makuuhuoneeseen aloin seurata ikkunasta kummallista esitystä joka tapahtui meidän peltomme päällä. Se toistuu joka ilta yhdentoista ja kahdentoista välillä. Pellollemme saapuu kaikessa hiljaisuudessa lokkeja (olisiko harmaalokkeja, tai jotain joilla on harmaata siivissä) ensin yksi, sitten usempi, lopulta noin kymmenen lokkia liitelee peltomme yllä täysin hiljaa. Ne eivät laskeudu kuin "puhelinlangoille" ja navetan katolle. Näyttää kuin ne saalistaisivat hyönteisiä lennosta. Välillä ne tekevät ihmeellisä mutkia ja eilen pari niistä syöksyi jopa koivun lehvistön sisälle. En ole koskaan nähnyt lokkien käyttäytyvän näin, enkä netistäkään löytänyt tietoa saalistaako lokki hyöteisiä lennosta. Mutta mitään muuta järkevää selitystä toiminnalle en keksi.

Joskus kun lokit istuvat langoilla ja navetan katolla, muutama liitelee pellolla, tulee mieleen Alfred Hitchcockin Linnut elokuva... Tätä tunnelmaa vahvistaa muisto siitä, että viime kesänä hullu varis repi ikkunoistamme kaikki valeristikot ja hakkasi nokkallaan ja päällään ikkunamme niin, että ne olivat aivan veressa ja muussa töhnässä.



Tänään alkaa sitten viikonlopun mittainen työsutina, jolloin pitäisi saada lampeen ranta ja maalata taloa ja vaikka mitä. Isovanhemmat tulevat apuun, joten aika on käytettävä hyväksi tarkkaan.

Tuleeko tästä mitään

Odotan lomaa. Enään reilu viikko ja sitten se alkaa. Minä kuten varmaan kaikki muutkin ovat ennen lomaa ajatelleet, kuinka kuukausi täyttyy kaikesta kivasta puuhastelusta. Kuinka tekemättömät työt sujuvat kuin itsestään. Onhan nyt aikaa ja siitähän se on aina ollut kiinni...vai onko?
Koen olevani jo tarpeeksi vanha olemaan kyyninen. Lomalla saan tehtyä ehkä kaksi niistä kahdestakymmenestä asiasta jotka vielä ennen lomaa luulin saavani tehtyä.
Mutta silti odotan tuota mystistä aikaa innolla. Rytmi menee sekaisin, viiniä ja olutta kuluu normaalia enemmän ja saan maistiaisen vapauden tunteesta. Siitä jota koin jatkuvalla syötöllä kun olin 20 ja risat.

Mutta jotta lomalle lähtö ei olisi liian helppo tai jotta jotain pientä vaaran tunnetta säilyisi, on ensiviikolla kaksi tutkimuskäyntiä. Toinen minulla ja toinen miehelläni. Minä saan kuulla onko minulla jotain mikä on vakavaa ja vaatii vähintäänkin pari operaatiokäyntiä vai oliko kyseessä väärä hälyytys. Mieheni käynti koskee selkävaivoja, jotka rajoittavat elämäämme jo todella paljon. Tämäkin käynti on tärkeä. Voidaanko leikata vai annetaanko kärsiä...

Mutta onneksi elämä on pitkästä aikaa tänä kesänä tuntunut ja maistunut hyvältä. Olen osannut nauttia ja rentoutua. Pinna ei kiristy yhtä nopeasti kuin aikaisemmin. Tuntuu, että elämä tosiaan voittaa ja voi jopa olla tosi jees. Mutta sitä suuremmalla pellolla odotan ensiviikkoa.
Yksi ystäväni sanoi kerran, että elämä kusee niskaan ja jos joskus ei kuse niin ränni on vain tukossa ja kohta tulee kahta kauheammin. Jos häntä uskon niin ensiviikolla sitten ropsahtaa...