Siitä on nyt reilu kaksi kuukautta kun putosin ja jouduin leikkaukseen. Aika on mennyt kumma kyllä nopeampaan kuin luulin. Etukäteen ajateltuna 2 kuukautta "kotiarestissa" kuulostaa pahalta, mutta kun vieraita on ollut jatkuvasti niin päivät kuluvat. Jää jopa asioita tekemättä kun ei ole kerennyt. Vieraille - siis ystäville ja sukulaisille - kuuluu iso kiitos siitä, että jaksoin näinkin hyvin läpi tämän ajan. Jos meni useampi päivä, ettei ketään käynyt alkoi tulla jo aika tuskainen olo. Onneksi jokaiselle viikolle riitti useampikin kyläilijä.
Olen siis saanut nyt muutaman päivän ajan kokeilla tehdä niitä aikaisemmin kiellettyjä asioita. Istua tavallisella tuolilla, käydä tavallisessa vessassa ja istua auton kyydissä. Tuo viimeksi mainittu on se mitä olen kaikista eniten odottanut. Se tietää sitä, että maailmani avartuu aikalailla. Helppoa se ei silti ole. Eilinen kauppareissu n. 12km yhteensä ei ollut kivuton, mutta ei myöskään mahdoton. Hiljaa hyvä tulee, pitää muistella alkuaikoja kun en olisi uskonut, että pystyn kävelemään tai istumaan ja nyt ne kaikki sujuu kuin vettä vaan.

Olen taas potenut ikävää Etiopiaan. Yksi ystäväni on siellä parhaillaan ja se tekee ikävästä vielä konkreettisempaa. Meillä puhutaan säännöllisesti matkasta sinne ja siitä kuinka voisimme liittää Etiopian vielä "isommin" elämäämme, ihan konkreettisella tasolla. Lomamatkat on oiva tapa tutustua maahan, mutta haluaisimme jotain muuta, jotain enemmän. Suunnitelmia on, mutta monta mutkaakin on. Kaikki on enemmänkin haaveen tasolla.
Edellinen matkamme sinne kesällä -07 oli hieno kokemus koko perheelle. Lähtiessä itkimme kaikki, oli haikea lähteä takaisin kotiin. Jollain tasolla kuitenkin helpompi lähtö kuin edellisellä kerralla. Nyt tiesimme, että ideamme lomamatkasta lasten synnyinmaahan oli hyvä ajatus ja toteuttaisimme sen niin usein kuin vain taloudellisesti olisi mahdollista.

adoptio ajatuksia

Kylläpä nostatti taas vihan pintaan yksi adoptioperheen haastattelu lehdessä. Pidän tästä perheestä (ainakin julkisuudessa olleesta puolesta, henk.koht en tunne) ja heidän tavastaan lähestyä lasten taustaa ja syntymämaata. Oikeastaan meillä on hyvin paljon yhteistä tässä, koska meilläkin syntymämaa on isossa osassa elämäämme ja käymme siellä myös lomamatkoilla.
Mutta mikä ihme siinä sitten on, että pitää lehden palstoilla ryhtyä tuomariksi muille adoptioperheille?? Lainaan nyt muistin varassa " suurinosa adoptioperheistä pitää lasta kuin tyhjänä kankaana, tämä on väärin koska lapsen mukana tulee aina myös menneisyys, joka pitää hyväksyä". Siis mistä moinen tieto, "suurinosa adoptioperheistä", minun on aika vaikea niellä tuota tietoa... ainakaan oma kokemuspohjani ei sitä tue. Toisaalta haastateltava puhui aikaisemmin samassa jutussa, että "ettei pidä siitä kun perheitä pelotellaan sillä, että adoptiolapset ovat vaativia erityislapsia". Mutta eikö juuri se tausta ja sen mukana tuomat asiat, hylkäämiskokemukset jne. ole juuri niitä asioita jotka tekevät lapsesta erityislapsen, lapsen jonka kankaalle on jo piirretty yhtä sun toista. Eikö juuri tämän tulevien vanhempien olekkin syytä varautua ja valmentautua? Toiset lapsista ovat taustansa takia hyvinkin vaativia, kaikkia menetyksiä ei aina pystytä paikkaamaan. Olisi minusta väärin lapsia kohtaan jos vanhempia lähtisi adoptioon liian ruususin odotuksin.
Ja sitten vielä samassa jutussa oli kohta jossa kritisoitiin a.vanhempia siitä kuinka sanovat etteivät näe lapsensa ihonväriä... ja se on väärin koska lapsen erityislaatuisuus on nähtävä ja tunnustettava. Aivan olen samaa mieltä asian tunnustamisesta, mutta se että vanhempi sanoo, ettei näe enään lapsen erilaista ihonväriä tms. ei kyllä minun mielestäni tarkoita sitä, ettei vanhemmat näe lapsen erityisyyttä ja muista sitä. Ainakin kaikki joiden kanssa olen tästä "näkemisestä" puhunut ovat tarkoittaneet sitä, että itse on tottunut siihen, että lapsella on eri ihonväri kuin itsellä, kuin usein muilla sukulaisilla ja ympäröivillä ihmisillä. Arkielämässä ei kokoajan huomioi ja ole tietoinen siitä, että lapsi on esim. ruskea vaikka ympärillä muut ihmiset sen tiedostavatkin. Usein alussa (kun lapsi on vasta tullut) tietää varsin hyvin kun menee esim. kauppaa, että muut katsovat ja tietää, että se johtuu ihonväristä, mutta jossain vaiheessa ei enään "muista" ihonväriä vaan kauppaan mennään ihan kuin muutkin ja jos joku asiasta huomauttaa niin on itsekkin vähän, että mitä sie höpötätä...
Tämä on minusta ihan luonnollista, että voi viedä jonkun aikaa kun tottuu itse siihen, että oma lapsi on erivärinen kuin itse.
Itselleni kävi jo odotusaikana niin, etten voinut kuvitella enään, että meille olisi tullut vaaleaihoinen lapsi. Se ajatus tuntui jotenkin hassulta. Ja kun sitten näin kun kaverit vaihtoivat vaippaa vaaleaihoiselle lapselleen niin katselin kummissani, että tuoltako se näyttää... On tietynlaisen kasvuprosessin "päätepiste" kun oman lapsen "ihonväriä ei enään näe". Eikä se mielestäni tarkoita, että ei tunnusta erilaista ihonväriä ja sitä perimää ja taustaa mistä lapsi tulee. Meillä ainakin ihonväri on ihan luonnollisena osana keskusteluja ja biovanhemmista puhutaan osana meidän suurta perhettä. Silti voin sanoa, että suurimman osan ajasta olen ns. "sokea" oman lapseni ihonvärille.
Nämä on näitä asioista, että miten sanoja tulkitaan ja mitä kukin niillä tarkoittaa. Ja on jotenkin kurjaa, että adoptiovanhempi lyttää toisia (ja useimpia) vanhempia lehtien palstoilla tälläisistä tulkinnallisista asioista. Itselle tuli tunne, ettei hän olen päässyt oikein syvällisiin keskusteluihin muiden adoptiovanhempien kanssa.

Kutsuttuja ja kuokka vieraita

Viikonloppu meni kivasti vieraiden parissa. Lauantaina oli kylässä adoption kautta ystäviksi tullut perhe. Heidän tyttö on meidän poikaa vuoden vanhempi, ovat siis tunteneet ihan pienestä asti. Ja mitäs kävikään...meidän tyttöjen pusuja kaihtava poikamme juoksi tytön perässä suu mutrulla ja kun ei saanut sitä kovasti haluamaansa suudelmaa niin oli silmin nähden pettynyt. Itkukin pääsi kun tyttö lähti kotiin. Nyt on sitten edessä rakkauskirjeen laadinta.
Sunnuntaina tuli sitten kylään ystävä jota en ollut nähnyt vuosiin. Yhteys on säilynyt ja oli ihana vaihtaa kuulumisia. Hänen poikansa on myös samoja ikiä poikamme kanssa ja heidän välillään on jokin kummallinen side. He riitelevät ja leikkivät. Leikit menee hyvin yhteen ja ovat monella tapaa samanlaiset pojat. Välillä sitten tulistuvat, mutta saavat itse sovittua kinansa.
Meidän jätkä aloitti myös viikonloppuna uuden harrastuksen, sählyn. Uskon, että se sopii hänelle hyvin. On liikunnallinen ja seurallinen luonteeltaan.

Sairaudet menee nyt vuoron perää mieheni kanssa. Minä olen kokoajan paremmassa kunnossa. Haavat ovat parantuneet ja liikkuminen muuttuu helpommaksi päivä päivältä. Mieheni selkä taas vihoittelee ja on nyt ollut eilen ja tänään todella kipeä. Huomenna on sitten meno lääkäriin ja toivottavasti saa edes sopivat särkylääkkeet. Hänellä ei sellaisia ole ollut.Yksi lääke on joka auttaa jonkun verran, mutta se tarkoittaa sitä, että nukkumaan on mentävä sen perästä. Menee kuuppa niin sekaisin siitä. Se mitä minä olen saanut selkääni on taas hänelle sopimaton, hänelle tulee paha olo siitä. Minulle ei tule taas mitään sivuvaikutuksia. Niin me ollaan ihmiset erilaisia. Ei kai sitä saa selville kuin kokeilemalla mikä lääke sopii.

Pieniä iloja viikonloppuna oli myös luonnon seuraaminen. Peuroja tuli pellolle syömään, yhteensä kuusi nähtiin. On ne kauniita eläimiä, tuntuu vaan, että niitä on vähemmän kuin aikaisempina vuosina. Ennen niitä näki joka päivä, mutta nyt nämä oli syksyn ensimmäiset peurat jotka näin meidän pellolla. Kurkia myös lensi viikonloppuna ylitsemme. Meidän vieressä on isot peltoaukeat jonne tulee joka syksy isoja parvia kurkia ja joutsenia.
Mutta aiheuttaa se luonto harmiakin kun tulee väärään paikkaan... Kuokkavieraamme, herra hiiri piti minua monta yötä hereillä rapinallaan keittiössä. Ajoin sen pois ja menin takaisin sänkyyn, meni 10 minuuttia, juuri sen verran, että pääsin uudelleen uneen, kun hiiri aloitti jälleen nakertamisen. Yritin häätää sitä laittamalla valot keittiöön. Kun se ei tepsinyt, laitoin radion päälle, ei vaikutusta. Kaksi yötä tätä, mutta kolmantena heräsin siihen kun loukku napsahti. Viime yön nukuin rauhassa, ihanaa.

Aamu ahdistus

Tänään, aurinko paistaa pitkästä aikaa, mutta sisälläni on huono olo. Onnettomuuden tapahtumat ahdistaa ja sairaala ajan kurjat kokemukset painavat mieltä. Se on kuin pala kurkussa jonka haluaisin oksentaa pois.
Mutta niin kauan kuin makaan tässä en pysty jättämään kaikkea taakseni. Ne on minussa enemmän kiinni kuin tulevaisuus, paluu normaaliin arkeen.

Minkälaisen arven tämä jättää minuun niin fyysisesti kuin henkisesti? Miten lapset muistavat tämän?

Eilen kävimme mieheni kanssa läpi ajatusta jos olisin kuollut. Aihe jota olemme joskus käsitelleet, mutta nyt se oli niin konkreettinen, se kävi niin lähellä.
Mitä toivoisin lapsilleni, miehelleni. Puhuimme ihan käytännöllisistä asioista. Missä asua, miten rahallisesti, miten saada turvaverkosto tiukemmaksi. Kummallista kyllä, rauhoitti kun sain puhua siitä. Tuli tunne, että muut pärjäävät, pääsevät elämässä eteenpäin jos minulle joskus sattuu jotain. Jos seuraavalla kerralla onni ei olekkaan mukana onnettomuudessa.

Kuinka minä noita pieniä ihmisiäni rakastankaan. Ihanat kiukkuiset aamuäreät, kainaloon sopivat mussukat. Kuinka ne on niin hassuja ja pöhköjä, suloisia ja tärkeileviä. Räkä poskella, kengät väärissä jaloissa, ruokaa paidalla, mutaa kengissä.
Vietin viikonlopun ilman pieniä ihmisiä, kaikessa rauhassa. Ja tosiaankin rauhassa, koska minähän en minnekkään poistunut, enkä oikein mitään voinut tehdä. Taulun tosin maalasin. Ja olihan se jotenkin kivaa kun oli omaa aikaa. Mutta mutta, kuinka täydeltä ja eläväiseltä talo taas tuntuu kun lapset on kotona. Riekkumassa, leikkimässä, laulamassa, tanssimassa, kitisemässä, käyttäytymässä huonosti.

Laamaannus

Mikä siinä on, että vaikka ihminen makaa sängyssä ja elinpiiri on rajoittunut muutamaan kymmeneen metriin niin sitä silti haaveilee kaikenlaisesta mahdottomasta. Kuten laamasta.
Olen nimittäin käyttänyt makuuaikaani hyväksi surffaten laama ja alpakka aiheisia sivuja. Ja voi herttinen miten suloisia eläimiä. Ja laamat on vielä niin kovin fiksujakin, kuin koirat konsanaan.
Ja meillähän olisi tilaa laittaa iso aitaus ja navettakin löytyy. Mutta iso mahtava mutta on laaman tiellä, nimittäin hinta. Joka on ihan pöyristyttävä. Alpakan ja laaman hinnat vaihtelevat 3500-8500 euroon...ja laumakin pitäisi olla, eli kaksi tai kolme mieluusti. Näyttääkin siltä, että monet laaman tai alpakan omistajat ovat samalla myös kasvattajia. Saa rahansa takaisin sitten siinä muodossa.
Joten koska tililtä ei tuommoista ylimääräistä pätäkkää ei löydy ja pankki tuskin takaa niin tämä haave jää tällä erää toteuttamatta.