Mietin äskettäin sitä kuinka paljon lapset ovat elämäämme muuttaneet. Kuinka kokonaisvaltaisesti he ovat ottaneet elämämme "haltuun".
Jos työtä ei lasketa, lapset hallitsevat elämäämme 90 prosenttisesti...ainakin. Elämme heidän tarpeiden mukaisesti. Menot yhdessä tai erikseen on mietitty niin, ettei viikossa ole liikaa poissaoloja. Jos emme hae heitä hoidossa, vie heitä harratuksiin, tee heille ruokaa, leiki heidän kanssa, lue heille, juttele päivän tapahtumista niin usein keskustelemme heistä.
He ja heidän tarpeensa muokkaavat elämästämme sen mitä se on. Ja me suostumme siihen ilomielin. Tosin en voi väittää että olisin tiennyt mihin päämme pistämme kun lapsia hankimme. Ei kai kukaan oikein sitä voi ymmärtää ennenkuin kokee. Sen kokonaisvaltaisuus voisi pelottaakkin jos siitä etukäteen totuuden tietäisi. Toisaalta sitä rakkautta mikä lapsen ja vanhemman välille syttyy ei voi verrata mihinkään minkä on kokenut aikaisemmin. Se ei ole samaa kuin rakkaus kumppaniin, sukulaisiin tai ystäviin. Myös se on kokonaisvaltaista, täydellistä. Ei täydellistä niin, että se olisi täydellisen hyvää. Mutta täydellistä niin, ettei sitä pysty rikkomaan. Täydellistä niin, että se tunkee joka soluun ja sopukkaan.
Mietin ystäväni (kolmen lapsen äiti) kanssa kuinka me pärjäämme kun lapset viimein lähtevät kotoa? Olemmeko onnettomia, tyhjiä? Kun elämästämme viedään se suurin palanen, osaammeko tehdä enään mitään? Lupasimme pitää toisistamme huolta, keksiä tekemistä, jotta päivät ei tuntunsi tyhjiltä.
Mutta jospa tänään kuitenkin nauttisimme tästä hetkestä, huominen saa vielä odottaa.
sunnuntai 14. joulukuuta 2008
keskiviikko 3. joulukuuta 2008
Töitä ja päiväkotia
Puolitoista viikkoa takana työelämää. Rankka on ollut paluu. Joskin myös mukava ja haastavakin, mutta kaiken alleviivaa joka iltainen väsymys. Selkä tietää koska voi hellittää ja sitten se todellakin hellittää. Tuntuu, että ei jaksa nousta enään ylös kun lihakset haraa vastaa. Työtahtikin on ollut ihan sata lasissa ekasta päivästä asti. Mitään loivaa laskua työelämään ei ole ollut vaan suoraan sudenpesään. Mutta en minä töitä pelkää, tunnollisuuttani enemmänkin.
Mutta jos jotain olen kaikista vastoinkäymisistä elämässäni oppinut niin sen, että minullakin on rajat. Ja joskus ne on pakko ja sallittuakin vetää, vaikka se tarkoittaisi sitä, että joku muu kärsii tai saa vähemmän.
Nyt se tarkoittaa sitä, että kieltäydyn täysin tekemästä yhtään ylitöitä. Olen onnellinen jos selviän kahdeksasta tunnista ja aina en ihan siitäkään. Joskus alkaa kolmen aikaan selkää sattua siihen tahtiin, että lähden vähän aikaisemmin.
Vähän ennen saikulta palaamista kävin vetämässä päiväkodilla Etiopia aiheisen puolituntia...joka venyi puolitoista tuntiseksi. Oli tosi kiva kertoa Etiopiasta kun lapset olivat niin vastaanottavaisia.
Kerroin säästä, ruoasta, eläimistä, viljelemisestä, taloista, pikkuisen köyhyydestäkin. Ja sitten yksi tyttö kysyi, että miten on mahdollista, että "jos Etiopia on kerran niin iso maa (yli neljä kertaa Suomen kokoinen), että se on kuitenkin köyhempi maa kuin Suomi"... ja sama terävä tyttö kysyi myös, "miksi ne ihmiset joilla on enemmän rahaa ei sitten anna sitä niille joilla on vähemmän."
Ja miten sitten selittää kaikki lapsentajuisesti kun ei ihan ymmärrä itsekkään.
Poikani istui ylpeänä vieressäni Etiopian kansallispuku päällä (jonka oli välttämättä itse halunnut pukea), supisi välillä korvaani, että kerro siitä ja kerro tästä.
"Luennon" jälkeen muutaman lapsen kanssa istuin juttelemassa ja yksi heistä kysyi "miten x voi olla teidän lapsi kun te olette niinku täällä Suomessa ja puhuttu Suomea niinku??" Kerroin sitten, että x on adoptoitu. Johon taas (olisiko lie ollut se samainen) yksi tyttö hihkaisi, että minä tiedän mitä se tarkoittaa.
"Kun joku saa lapsen ja toisilla ei ole lasta niin tämä joku voi sitten antaa oman lapsen näille toisille". Minä vähän oikaisin ja kerroin, että jos lapsella ei ole vanhempia tai vanhemmat ei voi pitää lapsesta huolta niin hän voi saada uudet vanhemmat.
Ja kuten arvata saattaa seuraava kysymys oli "miksi eivät voi pitää huolta?" Tässä vaiheessa kuopukseni pelasti tilanteen, koukkasi jostain takavasemmalta mukaan keskusteluun ja kertoi, että he (biovanhemmat) voi olla vaikka niin sairaita tai köyhiä, etteivät pysty pitämään huolta lapsesta.
Olin jotenkin yllättynyt miten positiivisesti poikani suhtautui nyt Etiopiaan ja adoptioon. Oli oikein ylpeä omasta taustastaan. Vähän aikaa sitten oli nimittäin kausi jolloin adoptio ja Etiopia oli yök sekä plääh ja sormet korvaan. Toivottavasti tämä nykyinen "vaihe" kestää ja pysyy.
Mutta jos jotain olen kaikista vastoinkäymisistä elämässäni oppinut niin sen, että minullakin on rajat. Ja joskus ne on pakko ja sallittuakin vetää, vaikka se tarkoittaisi sitä, että joku muu kärsii tai saa vähemmän.
Nyt se tarkoittaa sitä, että kieltäydyn täysin tekemästä yhtään ylitöitä. Olen onnellinen jos selviän kahdeksasta tunnista ja aina en ihan siitäkään. Joskus alkaa kolmen aikaan selkää sattua siihen tahtiin, että lähden vähän aikaisemmin.
Vähän ennen saikulta palaamista kävin vetämässä päiväkodilla Etiopia aiheisen puolituntia...joka venyi puolitoista tuntiseksi. Oli tosi kiva kertoa Etiopiasta kun lapset olivat niin vastaanottavaisia.
Kerroin säästä, ruoasta, eläimistä, viljelemisestä, taloista, pikkuisen köyhyydestäkin. Ja sitten yksi tyttö kysyi, että miten on mahdollista, että "jos Etiopia on kerran niin iso maa (yli neljä kertaa Suomen kokoinen), että se on kuitenkin köyhempi maa kuin Suomi"... ja sama terävä tyttö kysyi myös, "miksi ne ihmiset joilla on enemmän rahaa ei sitten anna sitä niille joilla on vähemmän."
Ja miten sitten selittää kaikki lapsentajuisesti kun ei ihan ymmärrä itsekkään.
Poikani istui ylpeänä vieressäni Etiopian kansallispuku päällä (jonka oli välttämättä itse halunnut pukea), supisi välillä korvaani, että kerro siitä ja kerro tästä.
"Luennon" jälkeen muutaman lapsen kanssa istuin juttelemassa ja yksi heistä kysyi "miten x voi olla teidän lapsi kun te olette niinku täällä Suomessa ja puhuttu Suomea niinku??" Kerroin sitten, että x on adoptoitu. Johon taas (olisiko lie ollut se samainen) yksi tyttö hihkaisi, että minä tiedän mitä se tarkoittaa.
"Kun joku saa lapsen ja toisilla ei ole lasta niin tämä joku voi sitten antaa oman lapsen näille toisille". Minä vähän oikaisin ja kerroin, että jos lapsella ei ole vanhempia tai vanhemmat ei voi pitää lapsesta huolta niin hän voi saada uudet vanhemmat.
Ja kuten arvata saattaa seuraava kysymys oli "miksi eivät voi pitää huolta?" Tässä vaiheessa kuopukseni pelasti tilanteen, koukkasi jostain takavasemmalta mukaan keskusteluun ja kertoi, että he (biovanhemmat) voi olla vaikka niin sairaita tai köyhiä, etteivät pysty pitämään huolta lapsesta.
Olin jotenkin yllättynyt miten positiivisesti poikani suhtautui nyt Etiopiaan ja adoptioon. Oli oikein ylpeä omasta taustastaan. Vähän aikaa sitten oli nimittäin kausi jolloin adoptio ja Etiopia oli yök sekä plääh ja sormet korvaan. Toivottavasti tämä nykyinen "vaihe" kestää ja pysyy.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
