Kuka on hoitopaikan tarpeessa?

Voihan Mikkosen Nina sentään!!
Huuli pyöreänä katselin hänen vuodatustaan tv-keskustelussa. Tai yksinpuhelussa... Miten aikuinen ihminen voikaan omata noin huonot käytöstavat.
Nina tuomitsi ankarin sanoin äidit (lähinnä) jotka vievät lapset hoitoon kodin ulkopuolelle. Minä taas näen montakin syytä ja motiivia viedä lapsi hoitoon kodin ulkopuolelle. En siksi, että koti olisi erityisen huono paikka lapsen viettää päiviään. Mutta jossain vaiheessa lapsen on terveellistä saada ympärilleen enemmän ihmisiä kuin tämän päivän koti ja perhemuoto voi monesti tarjota. Mutta siinäkin on tietenkin eri tilanteita, jossain päin varmaan pystyy tapaamaan muita lapsia helposti puistoissa ja kerhoissa.
Meillä maalla tuo oli todella hankalaa. Julkisia puistoja ei ollut ja kerhojakin vähän ja ne usein sellaiseen aikaan kun meillä nukuttiin päikkäreitä.
Siksi päätimme esikoisemme ollessa 2,5 vuotias (kotona olo aikaa oli takana noin kaksi vuotta), että olisi aika aloittaa perhepäivähoitajalla käynti 2-3 päivänä viikossa. Sopi mainiosti meidän perheen tilanteeseen kaiken kaikkiaan.
Toisen lapsen kohdalla olisin toivonut, että olisin voinut olla kotona pidempään kuin vuoden. Tämä lapsi olisi hyötynyt siitä, mutta perheen muu tilanne vaati töiden aloittamisen. Onneksi ensimmäiset neljä kuukautta pystyin tekemään vajaata viikkoa ja nytkin kuopus on edelleen vain kolmena päivänä viikosta hoidossa. Tämä on meidän perheelle ollut hyvä ja toimiva ratkaisu.
Osa valinnoista on pakon sanelemia, osaan meillä on ollut mahdollisuus asioita järjestelemällä ja osa täysin "vapaita" valintoja.
Semmoinen soppa meillä ja jokaisella varmasti omanlaisensa, miten joku voi edes kuvitella tietävänsä mikä on toisen perheelle paras ja sopivin ratkaisu.
Ninan suppeasta ajatusmaailmasta kertoi sekin, kuinka hän kommentoi Ruotsin syntyvyyttä, "kuollut yhteiskunta, siellä ei lisäännyt kuin maahanmuuttajat". Rasismia siinä, sokeutta taas siinä kohtaan kun hän julisti ruotsalaiset tutkimukset "nollatutkimuksiksi".

Huh huh

Ystävä kaukaa

Minut löysi netin avustuksella ystävä kaukaa menneisyydestä. Ja kaukaa ihan konkreettisestikkin. Olimme lomareissulla yhdessä Kreikan saaressa jossa hän asui perheensä kanssa. Perhe piti ravintolaa johon menimme yhtenä iltana syömään. Me lapset oltiin varmaan kymmenen ikävuoden kiepeillä ja leikittiin tietenkin ihan täysillä kielimuurista välittämättä. Näimme seuraavanakin vuonna, mutta sitten emme enään tavanneet. Muutama kirje kulki Suomesta Kreikkaan ja toisinpäin, mutta sitten kaikki unohtui.
Nyt on vuosia vierinyt ja tapaamme jälleen, virtuaalimaailmassa.
Olen rypenyt itseironiassa ja varmaan itsesäälissäkin lähiajat. Omat syksyn kokemukset ja viimeisimpien vuosien muutenkin rankat ajat on pistäneet huumorin koville. Sitten tapasin tämän ystävän kaukaa menneisyydestä ja hän kertoi minulle omasta elämästään.
Hän sairastui hyvin vakavasti lapsensa syntymän jälkeen. Joutui olemaan rajuissa hoidoissa kaksi vuotta ja ei saa hankkia lisää lapsia bioteitse ainakaan.
Kaikki on niin suhteellista. Ja jokaisella on joku taakka kannettavanaan.
Olin tänään lääkärintarkastuksessa. Kävimme läpi kaikki "vaivani" ja ohessa perheenkin vaivat. Ja lopuksi hän kysyi, että miten se henkinen puoli jaksaa, kaiken tämän keskellä. Sanoi, että hyvin, kun ottaa huomioon mitä kaikkea minulla on meneillään. Pitää suhteuttaa, voisin voida huonomminkin, paljon huonommin. Kärsin stressioireista, mutta nousen joka päivä, hoidan työni, tehtäväni kotona, jaksan keskittyä lapsiin ja jopa uuden oppimiseen.

Ei saa käsittää väärin, en tunne huojennusta jos jollain menee huonommin kuin minulla. On vain hyvä välillä huomata, että monilla, lähes kaikilla on omia raskaitakin taakkoja kannettavanaan ja niistä voi selvitä.